Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Voi huoh! Nyt tulee postaus, joka ei ole positiivista ja iloista sepustusta, joten jos et halua lukea valitusta, niin kannattaa hypätä yli. Jotta elämä ei infarktin aiheuttaman neuropsykologisten haasteiden ja väsymyksen vuoksi olisi liian haastavaa, niin eilisen super rankan päivän kruunasi puhelimeni ( alle vuoden vanha iphone) totaalinen sekoaminen. No, sekoilu toki sopii tähän kuvioon vallan mainiosti mutta sen tuomat haasteet taasen tuntuivat jo eilen liian kovilta jaksaa selvittää. No, luonteelle ominainen piirteeni, sinnikkyys, otti vallan ja aloitin puhelingaten vielä kello neljä iltapäivällä. Palatakseni vielä hetkeksi eiliseen, olin siis varautunut jo raskaaseen päivään, sillä päivääni oli ahdettu neljä kuntoutustapahtumaa, jotka jo itsessään vievät, yksikin siis, voimia ja tuottavat väsymistä. No, näistä kuitenkin selvisin ja kiireellä laitoin vielä lapsukaisille ruokaa, joka tietenkin oli heidän mielestään pahaa ja liian tulista. Toinen valitti tulisuutta ja toinen taasen

 Odotin viikonloppua koko viikon. Pitkästä aikaa saisin viettää ´aikuisten vuorokauden´. Se on ollut minulle harvinaista herkkua viimeisten 15 vuoden aikana, kun olen ollut pääosin yksin lasteni kanssa. Alkuvuosina en osannut nauttia näistä hiljaisista vuorokausista, jolloin kukaan ei kysele perääni tai laita aikatauluja kalenteriini. Nyt neljäkymppisenä olen oppinut arvostamaan sitä, että isoimmat lapset pärjäävät ilman äitiä ja nuorin selviää kohtalaisesti ikävästään muualla ollessaan. Olen yrittänyt ajatella itseäni ja sitä mitä itse tarvitsen voidakseni hyvin tai paremmin. Olen kuitenkin edelleen upea nainen vaikka elämä onkin heittänyt päälleni jos jonkinmoista lokaa, joista viimeisenä tämä aivoinfarkti. Olen oppinut käsittelemään, kantapään kautta, näitä elämän alamäkiä yhä paremmin ja etsimään niistä positiivisia asioita. Nytkin nautin siitä, että voin kuunnella omaa musiikkiani eikä kukaan vaadi minulta mitään juuri nyt. Olen myös löytänyt viimeisten vuosien aikana naiseuteni e

 Tätä päivää olen odottanut ja pelännyt. Vihdoin saan vahvistusta aivojeni tilalle. Aivot siis edelleen ovat paikallaan ja vaikuttavat jopa toipuneen varsin hyvin. Yöllä heräsin jo viiden jälkeen poikani kolisteluihin keittiössä. Hän teki aamupalaa ja valmistautui aamutreeneihinsä. Yritin saada vielä unen päästä kiinni mutta ajatukset pyörivät miesystäväni sairaalatutkimuksissa ja omassa tulevassa tutkimuksessani. Katselin kelloa ja kattoa vuorotellen aina siihen asti, kun kuopukseni hymyssä suin tuli viereeni kertomaan rakkaudentunnustuksiaan. Murheet kaikkosivat samantien tämän pienen Duracelin ollessa kainalossa. Äiti:`Jos sä muuttaisit 1000km päähän niin mä tulisin sun perässä:``Minä rakastan sua eniten maailmassa.`Anna pusu, anna hali.Äitiiiii.... tänään on lelupäivä`Ja samassa hän pomppasikin sängystä ylös. Ei tietenkään pukemaan vaan leikkimään. Katselin hänen touhujaan hymyssä suin ja totesin jälleen itselleni, että asiat ovat varsin hyvin elämässämme.  Nuorimmaisen lähdettyä k

 En enää pysy mukana laskuissa siitä, kuinka monta viikkoa infarktista on. Muistaakseni 11 viikkoa. Tästä uudesta elämästäni on tullut niin arkipäivää, etten edes muista kunnolla, millaista oli ennen. Väsymys hallitsee päiviäni vaikka yritän taistella vastaan. Nytkin väsyttää mutta en halua hukata tuntiakaan siihen, että nukkuisin. Tiedän myös, että pienet unet kestävät suunnitellusta puolesta tunnista useisiin tunteihin. Kahvin kulutukseni on kasvanut, samoin energiajuomien. En usko, että niistä on hyötyä mutta plasebo- vaikutus kuitenkin ehkä. Päiväni soljuvat varsin nopeasti, johtuen siitä, että jumitan usein paikallani ja huomaan tunnin pari kuluneen pelkästään istumalla. Haluan olla yhtä tehokas kuin ennenkin enkä halua hyväksyä hitauttani ja muistini tuomia haasteita. Olen myös huomannut yhä enemmän toiminnanohjauksen sekavuutta kuten tahtomattani olen aina menossa rullaportaissa väärään suuntaan tai väärään kulkuneuvoon jne. Mennessäni suihkuun huomaankin peseväni kattilaa ja mu

 Olen kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka, paikka mihin voin palata, kun paranen, jos paranen. Työhön palaamiseen asetetaan kuitenkin ihmeellisiä ehtoja. Jos saat ansiosidonnaista päivärahaa etkä paranekaan työkuntoiseksi, joudut maksamaan rahat takaisin,siis joka pennin!! Eihän palkkaakaan tai normaalisti työttömyyspäivärahaa ihminen joudu takaisin maksamaan mutta vaikeasti sairastunut joutuukin. Jos taas haet kuntoutustukea, tulee sinun olla työkyvytön vuoden verran, ei 10 kuukautta tai puolta vuotta vaan vuosi, muuten et saa penniäkään. Miten tämä voi olla edes mahdollista? Ja miten sairastunut ihminen voi edes saada selville moista jos toiminnanohjaus ja ajattelukyky on heikentynyt. Ja miten ihmisen tulisi pärjätä, jos ei saisi rahaa moneen kuukauteen, kun päätöksen teossa kestää. Millä elättää lapset? Toimeentulotukea voi hakea mutta ei se riitä ihmisarvoiseen elämään yhden huoltajan ja kolmen lapsen perheessä. Tietysti lapset voivat lopettaa harrastamisen, puhelimet void

 Tänään on hyvä päivä. Pieniä ilon hetkiä, kuten positiivisia, kannustavia ammattilaisia, jotka tekevät parhaansa toisten eteen. Kuuntelevat sinua, ymmärtävät huoliasi. Epäitsekkäitä ystäviä, jotka aidosti kysyvät kuulumisiani ja voimavarojani. Ystäviä, jotka välittävät vaikka et olekaan enää se sama ihminen, johon ovat aikoinaan tutustuneet. Rakas äitini, joka leijonaemon tavoin pelasti taas meidän viisi viimeistä vuorokauttamme tulemalla apuun arjen haasteiden kuormittaessa minua. Äiti, joka ymmärtää kyyneleeni ja fyysisen voimattomuuteni ilman sanoittamista. Silmäpolilla sain vihdoin syyn jatkuvalle silmäsärylleni ja lisälähetteitä jatkotutkimuksiin. Loistavat uneni, piristivät jälleen päivääni ja sain nauraa hyvälle mielikuvitukselleni jälleen kerran. Sairastuminen pudottaa ihmisen ulos normaalista arjesta, lisää ulkopuolisuuden tunnetta, huonommuuden tunnetta ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa masennusta. Infarkti on vakava ja hyvin moninainen sairaus, joka yllättää joka päivä it

  Meidän yhteiskuntamme hoitaa hienosti akuutin sairastumisemme ja siihen liittyvät kuntoutuksen tarpeemme, ainakin pääkaupunkiseudulla. Olen kyllä kuullu juttuja täysin päinvastaisestakin tavasta toimia, mikä olisi yksi keskustelunaihe. Olemme eriarvoisessa asemassa, riippuen missä päin Suomea asumme. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää. Olen itse saanut mielettömän upeaa hoitoa ja tukea terveydenhuoltohenkilökunnalta. Tuki on ollut sairauteni hienosti huomioon ottavaa ja jopa hyvin henkilökohtaista. Todelliset ammattilaiset ovat olleet asialla ja pitäneet minusta hyvää huolta. Toisin on yleinen byrokratia ja arjesta selviytyminen. Jos sairautesi on pitkäaikainen ja vakava, odotetaan sairastuneelta yliluonnollisia kykyjä ja ammattiurheilijan kestävyyttä ja sitkeyttä selvitä byrokratiaviidakosta. Jos sairastumisesi ei mene ohjekirjan mukaisesti, sinua heitellään ja tuupitaan eri suuntaan kuin myrskyssä konsanaan. Yrität pysyä pystyssä  mutta vakavasti sairas ei tällaisessa myrskyssä yksin

  On jo lähes kaksi kuukautta sairastumisestani. Aika on vain mennyt. En ole mielestäni tehnyt mitään mutta päivät vain soljuvat ohitseni. Viikon touhut ovat vieneet kaikki voimani. Olen nukkunut lähes 15 tuntia ja olen edelleen fyysisesti väsynyt. Kirjoittaminenkin tuntuu haastavalta eikä sormet tahdo totella ja pysyä mukana tahdissani. Jouduin väsymyksen vuoksi perumaan tämän päivän kuntoutukset. Kauppaan pitää jaksaa kuitenkin lähteä, sillä jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Olen siirtänyt kaupassakäyntiäkin ja tyhjentänyt pakastimen ruuista.  Tätä on fatigue, joka hallitsee toisinaan monen stroke- potilaan elämää. Tämä on nyt minunkin elämääni ja se pitää hyväksyä. On oltava armollinen, kuten kaikki minulle hokevat, ja annettava itselleen aikaa. Kiireinen elämä suorituspainoitteineen yrittää pilkistää lähes päivittäin. Olenhan viimeiset 20 vuotta elänyt kiireen ja suorituspaineiden keskellä. Lyhyet unet, opiskelu, lapset, työ ja harrastukset ovat kuljettaneet minua paikasta toiseen mi

 Omassa elämässäni kello ja aika ovat menettäneet lähes merkityksensä. Ainoastaan klo 9 ja 21 lääkeajat on muistettava tai oikeastaan niistä muistutetaan, jotta muistaisin. Muuten päivät vain menevät peräkanaa eikä aamulla tai illalla ole minulle juuri eroa. Kaikki vain soljuu eteenpäin. Ääripäät ovat hioutuneet pois ja tunteet ovat sulassa sovussa sisimmässäni. Vanhaa minua on jäljellä palanen. Kaikki muu sisälläni on jotain vierasta ja uutta. Vartaloni ei tunnu omaltani vaikka ulkoapäin katsottaessa se näyttää minulta. Tunnen olevani tarpeeton mutta silti tärkeä. Viimeisten viikkojen aikana olen haalinut sisälleni lempeyttä ja voimaa. Rauhallisuus on ottanut minut syliinsä. Tuli ja salamat ja jatkuva myrsky ovat kadonneet kauas ulottumattomiin. Tavoitteet kulkevat ajatuksissa tiiviisti mukana mutta vielä ei ole aikaa niiden asettelulle. On vain tämä hetki, muusta ei jaksa vielä unelmoida eikä tulevaa halua vielä pelätä. Odotan enkä etsi ratkaisua. Se tulee luokseni, kun sen aika on. 

  Onko elämäni palautunut normaaliksi? Onko vaivani ohi? Oletko jo työkunnossa, kun näytät niin samalta kuin ennenkin? Koska palaat töihin? Tervehdytkö täysin tästä sairaudesta? Nämä ovat kysymyksiä, joita minulle on viime aikoina esitetty useaan kertaan. Haluaisin vastata kaikkiin kyllä mutta vastaukseni kaikkiin on todennäköisesti ei. 3-6- kk on se aika, kun paranemista tapahtuu nopeammassa tahdissa ja hermosolut ottavat toistensa kuormaa kantaakseen. Järjestäytyvät uudelleen aivorungon tuhoutuneiden kohtien alueella. Sopivat kuka minkäkin asian ottaa hoitaakseen tai ainakin yrittää hoitaa. Tämän ajan jälkeen parantuminen hidastuu mutta sitä jatkuu edelleen ja on vain toivottava, että minun tehokkaat työlaiseni aivorungossa jatkavat sinnikkäästi uusien ratojen rakentamista. Olen halunnut päästä ns. normaaliin nopeasti, kuten tapanani on ollut. Homma hoitoon samantien ja elämä jatkuu. Kantapään kautta olen kuitenkin todistanut, että hitaasti hyvä tulee eikä asioita voi hoputtaa. Yhden

 Eiliseltä sairaalareissulta tuli taas ymmärrys siitä, etten voi hoputtaa asioita. Olen samanlainen kuntoutuja kuin muutkin aivoinfarktipotilaat. En olekaan superkuntoutuja, joka päättää vain olla terve ja palata normaaliin arkeen. Tänään olen taas vain nukkunut, toivonut näkökyvyn parantuvan ja nielemisvaikeuden poistuvan. On melko automaattisia asioita, joiden merkityksen huomaa vasta kun ne häviää. Sain myös vahvistuksen sille,että pitkäkestoinen stressi ja kaulan manipulaatio yhdessä ovat todennäköisesti tämän dissekaation takana. Mitään ei voi varmuudella sanoa mutta näin asiaa tulkittiin. Tänään luin epikriisiä sängyssäni vain huomatakseni, etten saanutkaan liotushoitoa ja infarkti pääsi etenemään aivorunkoon. Sain myös oppia, että infarktin jälkeen niskan venyttelyt voivat aiheuttaa takapakkia, varsinkin jos on liikkunut useita kilometrejä päivässä kävellen. Tänään olen siis pääosin vain nukkunut aivan kuten muutkin infarktin saaneet ja fatiikista kärsivät kanssaihmiseni. Aivoru

 Pari päivää on mennyt väsymyksen parissa. En ole jaksanut juuri muuta tehdä kuin nukkua aamupäivät ja iltapäivisin olen keskittynyt olemaan lasten kanssa. Väsymys on jotain, mitä en osaa kuvata. Se vie kaiken voiman kehosta. Pää ei osaa tulkita asioita ja aika tuntuu menettävän merkityksensä. Aivosumu kuvaa tilaa varsin hyvin. Et tunne itseäsi fyysisesti väsyneeksi mutta silti et jaksa liikuttaa raajojasi tai ajatella mitään. Olet vain ja et kuitenkaan ole. Kummallinen tunne, joka ei mene minkään aiemmin kokemani piiriin. Tästä väsymyksestä ja kipujen seuraksena jouduin päivystykseen sillä kasvoni puutuivat yhtäkkisesti eilen illalla ja nieleminen vaikeutui. Silmä aloitti taas kipukohtauksensa  ja alkoi roikkua uudelleen. Tänään siis istuin väsyneenä muiden joukossa päivystyksessä, sillä soitto lääkärille oli aiheuttanut pikaisen määräyksen sairaalaan. Mahdollinen uusi infarkti tai jotain muuta? Tunnit menivät nopeasti aivosumun ansiosta. Loistava terveydenhuoltomme otti kivut jälleen

  Tänään tuli se päivä, mistä minua on varoitettu. Tiesin siis odottaa sitä. En ollut kuitenkaan valmistautunut siihen vaan se syöksyi minua kohti kuin myrsky ja kaatoi minut totaalisesti. Superväsymys, fatiikki. Eilen aloitin kuntoutuksen Neurologian polilla viimein. Olin intoa piukassa, kun vihdoin pääsin `treenaamaan´. Kaksi tuntia. Vaivaiset kaksi tuntia, joista suuri osa keskustelua ja testausta, ei sen kummempaa ja olin täysin poikki. Taksimatka, sosiaalisten taitojen harjoittaminen, keskittyminen ohjeisiin ja uusi ympäristö kuormittivat aivojani ja tulos näkyi tänään. Jo eilen illalla alkoi aivosumu, joka vain paheni tänään. Oikea silmä alkoi uudelleen särkeä ja jomottaa, kaksoiskuvat tulivat ilahduttamaan päivääni, kroppa vaikeroi ja poltti, hermosäryt valtasivat raajani ja pää vaatii täyttä hiljaisuutta ja lepoa. Lihakset särkivät, kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen ja edes särkylääke ei vienyt epämiellyttäviä tuntemuksia pois. Makuulla olokin tuntui aiheuttavat kipua ja t

  Sanotaan, ettei ihminen muutu. Monet meistä uskovat kuitenkin muuttuneensa ja näkevänsä maailman eri tavoin mutta tuottavat samoja käyttäytymismalleja kuitenkin. Se heille toki suotakoon. Itse uskon, että ihminen vasta katastrofin, onnettomuuden tai vakavien kokemusten jälkeen muuttuu persoonaltaan jollain tasolla.  Moni asia menettää merkityksensä. Tämän jälkeen tulee helposti mieleen karsia epäterveet ihmissuhteet pois elämästään ja keskittyä vain positiivisia asioita tuoviin ihmisiin. Voimavarat eivät vain riitä itselle turhiin ajatusmalleihin. Itse toivon jaksavani kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat asiat ja muutokset. En jaksa niitä sen enempää jakaa, sillä toisen asemaan on todella vaikea asettua ja sitä en edes itse kaipaa.  Tänään olen useaan kertaan miettinyt, miksi taas minä? Miksi nämä asiat tapahtuvat minulle? Eikö jo huonon karman pitäisi loppua tai edes siirtyä muualle? Sanonta, ihmiselle annetaan vain se, minkä kestää, on sellaisen ihmisen keksimä fraasi, joka ei ol

 Tämä sairaus täytyy ottaa välillä huumorin kautta, muuten ei jaksaisi näin suuria muutoksia elämässä. Tänään reilu kuukausi uuden elämän alusta ja asioihin totuttelusta. Tänään tapahtui taas paljon tapahtumia, joista osa sai minut nauramaan ja osa miettimään, miksi kaikki tapahtuu. Minulle todettiin aamulla, että elämäni on kuin elokuvasta, kauhuelokuvasta ja ihmeteltiin, miten jaksan olla niin sinnikäs ja ajatella myönteisesti haasteista huolimatta. Otin lauseet positiivisen kautta mutta tosiasia on, ettei ole vaihtoehtoa. Aamulla poikani nukkui pommiin ja tein hänelle aamupalan.Asia, joka yleensä on itsestään selvä pikku juttu mutta minulle nykyään saavutus. En ole sairastumiseni jälkeen tehnyt edes aamupalaa, sillä käsieni vapina ja väsymys vaikeuttavat kaikkea, mihin joudun keskittymään. Perusasiat ovat haastavia, kuten kurkun pilkkominen. Aivot tekevät valtavasti töitä, jotta asiat menisivät oikeassa järjestyksessä. Tänään jaksoin lukea tytön kanssa aapista sekä pojan kanssa harj

 Kolme viikkoa taaksepäin makasin sairaalassa letkuissa sikiöasennossa, joka oli ainoa asento, missä pystyin olemaan. Näkö ei toiminut ja silmiä ei voinut pitää auki. Jalat eivät toimineet eikä tuntoa ollut kasvoissa eikä toisessa kädessä. Nieleminen oli haastavaa. Olin juuri saanut tietää infarktin löytyneen aivorungosta. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kuolleet tähän. Olen onnekas. Tänään päättäväisenä teimme äidin kanssa pienen retken kahvilaan keskustaan. Olin vakaasti päättänyt mennä juomaan kauan kaipaamani cappuccinon. Tunnin reissu näytti sen, että vaikka kotona pystynkin jo varsin hyvin toimimaan, on tilanne aivan eri hälinässä ja ihmisvilinässä. Kroppa jaksaa mutta pää ei pysy vielä tahdissa mukana. Takaisin taaperrettiin heiluen ja horjuen mutta selvittiin. En kaatunut ja olen ylpeä jaksamisestani. Pikku hiljaa ja kärsivällisesti eteenpäin. Aikaa on koko loppuelämä.

 Pohdiskelua tulevasta. Korvaamatonta vertaistukea. Tukahdutettuja tunteita. Kipua.Vihaa. Ja 800m kävelyä ilman tukea. " I do things at pain levels others wouldn't even consider moving at because if I don't, I won't have a life. This doesn't mean I'm having a " good day ". It only means that I was able to be stronger than the pain for part of the day. "

 Eilisyön yllätysjuhlat olivat onnistuneet ja näin hymyn, nykyisin niin vakavan tyttäreni kasvoilla. Oli myös upeaa huomata, miten tytöt kommunikoivat täysin englanniksi koko ajan. Kaikki suunnittelevat opiskelua ulkomailla. Välillä keskustelu siirtyi tämän aamun peleihin ja treenaamiseen, ihan kluin minulla aikoinaan.  Eilinen järjestelyt kakkuineen ja skumppineen näkyvät tänään. Kivut ovat kovat ja tekisi mieli huutaa. Liikkuminen on huteraa ja kroppa ei halua noudattaa käskyjä. En kuitenkaan halua olla negatiivinen vaan olen iloinen siitä, että lapseni sai samanlaisen kokemuksen 18- vuotisyönään, kuin minä aikoinaan ihanien ystävieni tullessa yllättämään minut. Nämä asiat säilyvät muistoissa aina, piristäen vähän huonompia päiviäkin. Ihanaa lauantaita kaikille. Täällä esikoisella eka korismatsi takana, kuopus matkalla sirkuskouluun ja keskimmäisellä harvinainen vapaapäivä, jonka aikoo käyttää frisbeegolfiin. Minä aloitan päiväni katsomalla eilisen Pesäkarhut- Fera- pelin. 

 En voi uskoa, että esikoiseni täyttää viimein 18- vuotta. Hänen juhlapäivästään tuli hieman erilainen kuin piti, sairastumiseni takia. Halusin kuitenkin yllättää hänet jotenkin ja jo sairaalassa ollessani aloin suunnitella hänen parhaan ystävänsä kanssa pientä yllätystä. Minut yllätettiin aikanaan keskellä yötä kolisevien kattiloiden, kakun ja lahjojen kera. Saman halusin tyttärelleni. Kun kello löi kaksitoista. Tulivat ystävänsä meille ja yllättivät tyttöni. Se riemu ja aito yllättyneisyys sai hymyn huulilleni. Avasimme kuohuviinin ja söimme kakkua ja annoimme lahjat. Varhaisaikuiset jatkoivat meillä iltaansa hersyvän naurun ja puheensorinan kuuluessa, kun menin itse nukkumaan. Olen äärettömän väsynyt.

 Ensimmäinen kerta ulkona uuden elämäni alun jälkeen. Voittajafiilis. Kävelin poikani kanssa salaa ulkona ilman rollaattoria. Äitini lähti kauppareissulle ja salaa suunnittelimme karkaamista ulos. Minä 43- vuotias kolmen lapsen äiti :) . Otimme varalta pyörätuolin mukaan ja kävelin ensin sen tukemana. Pikkuhiljaa irroitin otteeni ja kävelin. Se vapauden tunne ja adrenaliinipiikki, minkä sain, oli mieletön. Palkitsin itseni jäätelöllä. Nautimme jäätelöt auringonpaisteessa shortsit ja t- paidat päällämme, elokuun lopussa. Ilma oli mieletön, yhtä mieletön kuin olokin.  Kävelyn jälkeen menin nukkumaan ja palautumaan. Miesystäväni oli ostanut minulle lahjaksi Polarin kellon, josta näen treenin, sykkeeni ja kaiken mahdollisen. Se on ollut minulle iso apu kaikessa tekemisessäni sairastumiseni jälkeen. Sykkeet nousevat helposti korkealle ja palautuminen vie aikaa. Askeleita ja niiden määrää on helppo seurata, samoin kuin omiin päivätavoitteisiin pääsyä. Aivan huippulahja tällaiselle suorittaja

  Kaikilla on kiire. Kiire töihin tai kouluun. Elämä jatkaa kulkuaan. Minulla ei ole kiire, ei mihinkään. Nautin siitä, että nukuin pari tuntia putkeen eikä yöllä särkenyt kuin käsi.  Toivon, että tänään jaksaisin tehdä tyttöni 18- vuotiskortin valmiiksi ilman suurta väsymystä ja päänsärkyä. Samalla saisin sopivaa hienomotorista harjoittelua ja toiminnanohjausta. Tavoiteenani on harjoitella myös kävelyä rauhallisesti astuen. Yritän oppia tästä pysähdyksestäni ja sietää sitä, sekä ajatella positiivisesti asioista ympärilläni. Tärkeintä elämässä on kuitenkin terveys ja läheiset. Kun se toinen katoaa niin toisen merkitys korostuu. Itse olen saanut huomata miten voimaannuttavaa on puhua asioista läheisimpien kanssa ja saada nauraa hetkittäin huonolle tuurille elämässä. Olen saanut aivan upeaa vertaistukea ja uskoa kuntoutumiseeni vanhalta ystävältäni, joka on kokenut saman kuin minä. Vertaistuki samojen asioiden kanssa painivien kanssa on korvaamatonta. Tämä sairaus on sellainen, ettei sit

 Kotiinpaluu on ihanaa. Harjoittelen kävelemistä päivittäin. Äitini hoitaa kaiken kotityön ja lasten harrastukset. Minä otan yhteyttä ystäviini, jotka ovat luvanneet auttaa meitä. Kokoan ryhmän, joista suurin osa haluaa auttaa ja lupautuu tukemaan meitä. Olen kiitollinen siitä, että elämässäni on aitoja ystäviä, jotka osaavat pistää omat asiansa hetkeksi taka-alalle ja auttaa meitä jatkamaan elämäämme. Osan ystävistäni huomaan katoavan omien kiireidensä taakse. En välitä siitä, sillä minulla on niin hyvin tukea näistä tosiystävistä. Monet ystävät, joiden kanssa en ole ollut paljoa tekemisissäkään tulevat avukseni eri tavoin. Epäitsekkyys tulee esille ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Lupaan järjestää heille kunnon juhlat, kun paranen omatoimiseksi. Päivät kuluvat hitaasti ja nukkuminen ja kävelyharjoitukset ovat keskiössä. Yritänsiitä, että ajatuksenjuoksuni ja pääni toimii edelleen. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Elämä alkaa nyt uudelleen. Uusi elämäni on alkanut elokuuss

  Pääsen omaan huoneeseen ja oloni alkaa pikku hiljaa tuntua paremmalta. Samalla alan ymmärtää tapahtunutta ja sen merkitystä jatkoelämälleni. En voi käsittää ja ymmärtää, miksi tämä tapahtuu minulle. Mitään muita riskitekijöitä kyseiseen sairauteen minulla ei ole, kuin pitkittynyt stressi, jota on jatkunut jo vuosia. Eroni on ollut haastava. Olen huolesta suunniltani. Oma sairastumiseni ei tunnu miltään, kun kehoni adrenaliinit keskittyvät lapsieni hyvinvointiin. Ajatukset ja huoli valtaavat minut totaalisesti. Sairaalan henkilökunta huomaa tämän ja tarttuvat toimeen. He pyrkivät kaikin tavoin auttamaan minua tilanteessani. Mietin, miten Jumala voi kaiken kokemani jälkeen vielä laittaa minut tällaiseen tilanteeseen. En ymmärrä. Hylkään uskoni, joka on vuosien varrella karissut. Pahuutta on niin paljon, etten voi käsittää sitä. Lapsieni tulevaisuuden takia minun on toivuttava mahdollisimman nopeasti. Huudan ja itken ja kasaan itseni. Näen edelleen kaksoiskuvia toisella silmälläni mutta

 Elokuun alku 2020  Ihana viimeinen lomaviikko takana. Vielä muutama päivä viikonloppuun romanttisissa merkeissä. Haluan  tuntea itseni kauniiksi ja iloiseksi. Elämän vastoinkäymiset ovat hetkellisesti takana. Ehkä viimein saan alkaa elää omaa elämääni, omilla ehdoillani, itseäni ajatellen. Menen uuteen kosmetologipaikkaan, jota on suositellut minulle oman ripsiteknikkoni. Pari tuntia torkkumista ja sitten valmistelemaan tulevaa. Töissä luokka alkaa näyttää jo paremmalta ja olen saanut sisustettua tilaa jo varsin mukavasti. Koulu on uusi ja kaunis. Työkaverit tuntuvat avoimilta ja mukavilta. Lapsiinkin olen tutustunut jo keväällä. Nyt ripsien laitossa mietin, kuinka hyvin asiani ovat ja kuinka onnellinen minusta vielä joskus voi tulla. Vaivun haaveisiini muutamaksi tunniksi.  Niskaa särkee mutta en anna sen vaikuttaa rentoutumiseeni. Särky pahenee mutta olen kuitenkin saanut niskaani OMT- terpeutin manipulaatiota, joka on auttanut aina muutaman päivän. Ehkä olen tehnyt liikaa salitreen

  Elämä on ollut hurja sarja onnistumisia ja pettymyksiä. Yhteiskunnan epäkohdat ovat olleet läsnä 44-vuotiaan elämäni varrella samoin kuin kiitollisuus Suomen hyvästä terveydenhuollosta ja koulujärjestelmästä. Haluni kirjoittaa on vahvistunut vuosi vuodelta ja nyt viimein on aikaa tuoda esille yhden keski- ikäisen kolmen lapsen äidin elämää ajatuksineen. Tarina saattaa olla fiktiivinen tai sitten ei. Keskiössä on helsinkiläistynyt äiti, jolle tärkeintä on lapset, onnellisuus, terveys, liikunta sekä ystävät ja työ. Kaiken tämän saavuttaminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Miten lapsena annettiin kuva, kuinka täydellistä elämä vanhempana on, kunhan vain jaksaa käydä koulut ja harrastaa, olla ystävällinen ja kiltti.  Niin, aina se ei mene niin, kun on haaveillut ja joskus se menee paremmin kuin olisi osannut kuvitellakaan. Lapset ovat matkassa kulkeneet vaikeuksien läpi selviytyen yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi. Onnellisuuden pilkahduksia on välillä näkyvissä mutt