Taas ihmettelen tätä byrokratiaa

 Olen kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka, paikka mihin voin palata, kun paranen, jos paranen. Työhön palaamiseen asetetaan kuitenkin ihmeellisiä ehtoja. Jos saat ansiosidonnaista päivärahaa etkä paranekaan työkuntoiseksi, joudut maksamaan rahat takaisin,siis joka pennin!! Eihän palkkaakaan tai normaalisti työttömyyspäivärahaa ihminen joudu takaisin maksamaan mutta vaikeasti sairastunut joutuukin. Jos taas haet kuntoutustukea, tulee sinun olla työkyvytön vuoden verran, ei 10 kuukautta tai puolta vuotta vaan vuosi, muuten et saa penniäkään. Miten tämä voi olla edes mahdollista? Ja miten sairastunut ihminen voi edes saada selville moista jos toiminnanohjaus ja ajattelukyky on heikentynyt. Ja miten ihmisen tulisi pärjätä, jos ei saisi rahaa moneen kuukauteen, kun päätöksen teossa kestää. Millä elättää lapset? Toimeentulotukea voi hakea mutta ei se riitä ihmisarvoiseen elämään yhden huoltajan ja kolmen lapsen perheessä. Tietysti lapset voivat lopettaa harrastamisen, puhelimet voidaan antaa pois, muttaa pienempään asuntoon mutta muuttokin maksaa, olla ostamatta koulukirjoja, antaa auto pois, paitsi jos se on leasing niin siitä ei voi luopua. Aina voi lopettaa henkilökohtaiset vakuutukset, bussikortit, iltapäiväkerhot. Kaikki on tietenkin mahdollista mutta miten vakavasti sairastunut henkilö kykenee hoitamaan nämä muutokset ? Miten ihminen, joka on kokenut täydelliset mullistuksen, shokin elämässään, menettänyt mahdollisesti kykynsä liikkua, puhua, toimia itsenäisesti ja hoitaa asioitaan, pystyy tällaisen koneiston ohjeistusten/seurausten avulla selviämään taloudellisesti ja henkisesti? Terveytensä lisäksi ihmiseltä riistetään taloudellinen turva. Sairastuneesta tehdään ilmaa, jätetään huomiotta, vain siksi että hän on ollut epäonninen. Niin tämä yhteiskunta toimii. Valitettavasti. Ja miten tämä kaikki vaikuttaa muihin perheenjäseniin, jotka saavat tietysti osansa tästä koko sopasta. Sitten viisaat päät ihmettelevät, miksi sairastunut masentuu ja miksi ihmisestä tulee negatiivinen. Huh huh, sanon minä. Vaikka moni asia tässä maassamme on varsin hienosti niin pitkäaikaissairaan ihmisen tilanne on heikko. Toivoisin, että ihmiset muistaisisivat tämän saadessaan kerran kuussa palkkakuittinsa ja valittaen sen pienuutta. Monet meistä haluaisivat tehdä töitä, jotta saisimme elantomme mutta emme pysty. Emme pysty siksi, että meitä on kohdannut onnettomuus, jolle emme ole voineet mitään. Olemme vain joutuneet sen johdosta putoamaan syvään kuiluun vailla tietoa sieltä pois pääsystä. Olisi hyvä myös muistaa, että ketä vain voi pudota tuohon kuiluun, halusi tai ei. Valinta ei ole aina oma. 

Tärkeää on tietysti pysyä positiivisella mielellä ja pyrkiä näkemään asioiden valoisat puolet. Tämä on minunkin ajattelutapani mutta en voi olla ajattelematta niitä ihmisiä, jotka joutuvat joka päivä miettimään taloudellisen tilanteen kannalta asioitaan sen lisäksi, että kantavat suurta kuormaa kipujen ja heikentyneen toimintakykynsä vuoksi. Pienikin ele on tärkeä, pienikin apu ja kannustus korvaamatonta.