Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

  Olin pitkään miettinyt, pystynkö ja osaanko nauttia tulevasta joulusta. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen mutta lasten syntymien jälkeen joulusta on muodostunut perheen ja läheisten yhteinen, tärkeä juhla. Olen halunnut luoda lapsille samoja muistoja, joita olen itse lapsena saanut. Joulumme on mennyt aina perinteiden mukaisesti mutta joka vuosi olen lisännyt joulunviettoomme jonkinlaisen modernin twistin. Olen suunnitellut yleensä joulua ajoissa ja hankkinut lahjoja pikku hiljaa piiloon. Tänä vuonna joulun tulo on herättänyt minussa runsaasti pohdiskelua. Olen tuntenut kiitosta siitä, että olen elossa ja saan olla ainakin tämän joulun lasteni kanssa. Saimme jo aikaisessa vaiheessa sovittua, että lähdemme viettämään joulua Keski- Suomeen. Suunnitelmissa oli joulu isommassa porukassa mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi suunnitelmat muuttuivat mutta lumen äärelle kuitenkin pääsimme. Lunta on tulla tupruttanut niin paljon, että vanhimmat ovat lasketelleet mäessä, pienimmä

Joulu lähestyy. Sosiaalisessa mediassa näkee kuvia kauniista kodeista. Ihmiset kirjoittavat, mitä kaikkea ovat hankkineet ja miten suunnittelevat upeaakin upeampia ruokia tulevaan joulupöytään. Kaikki näyttää täydelliseltä. Katselen kuvia ja luen tekstejä. Tykkään useista kuvista ja laitan kehuvia kommentteja, sillä se on mielestäni ystävällistä. Olen iloinen ihmisten onnellisuudesta ja ilosta. Edes korona ei näy ihmisten päivityksistä muuta kuin jaettujen uutisotsikkojen kautta. Kaikkialla näkyy rakkaus ja onni.  Itse olen väsynyt. Yritän saada itseäni toimimaan ja laittamaan myös meidän jouluamme. Odotan buustia, jonka avulla jaksan taas toimia. Se tulee, kun sen aika on. Tiedän, että tässä sairaudessa ei voi pakottaa itseään toimimaan väkisin.  Mietin, kehtaanko vielä nukkua hetken. Olenhan jo nukkunut 10 h yöunet ja edelleen tarvitsisin unta. Tämä fyysinen väsymys on niin suurta etten osaa sitä edes kuvailla. Sitä on mahdotonta käsittää, ellei ole kokenut samaa. Odotan ja pelkään j

  Kulunut viikko on ollut yhtä taistelua.Suurin taistelu on ollut itseni kanssa.Itsensä tsemppaaminen jatkamaan vastoinkäymisissä ja niistä selviytymisessä on ollut päivien sana. Olen taistellut taloudellisen tilanteeni puolesta ja saanut ihanalta järjestöltä apua ja itkenyt ihmisten hyvyyden vuoksi.Ihmisten pinnallisuus ja itsekkyys poistui hetkeksi maailmastani. Mietin pitkään,miten toiset ihmiset auttavat tuntemattomia mutta eivät näe lähipiirissä olevaa selviytymistaistelua. Itse aion jatkossa auttaa apua tarvitsevia ja antaa henkistä tukea ihmisille, jotka sitä tarvitsevat. Olen taistellut jaksamisen kanssa.Henkisiä voimavaroja minulla on mutta kuntoutuminen on vienyt  runsaasti fyysisiä voimiani. Kuntoutuminen on pysähtynyt.Edistymistä ei ole tapahtunut.Tunnen itseni puupölkyksi,joka ei pysty noudattamaan aivojen antamia ohjeita.Silmäsärky on palannut ja alaraajan turvotus kasvanut. Särky on jatkuvaa hermosärkyä joka puolella kroppaa ja särky vaikuttaa kaikkeen toimintaani.Tuntuu

 Hengitän . Hengitän syvään. Katselen ympärilleni. Ihmettelen. Joko tämä oli tässä. Ei enää uusia päätöksiä. Ei muutoksia. Ei uutta paperityötä. Ei lomakkeita. Enpä usko, eiköhän kohta tule taas uusi muutos, uusi päätös ja uusi murhe. Jälleen kerran ihmettelen, miten sairastuneen pitää selvitä kamalasta byrokratiaviidakosta. Miten aivovamman, aivovaurion tai aivoihin kohdistuneen muutoksen kokenut pystyy suoriutumaan yksin kaikesta tästä ylimääräisestä taakasta kaiken muun muutoksen keskellä. Olen koko syksyn yrittänyt selviytyä sairauden tuomien muutosten kanssa. Olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti myös niinä ei niin positiivisina hetkinä. Olen keskittynyt lapsiini ja paranemiseeni. Minulla on ollut upea pieni tukiverkko, joka on päivittäin auttanut minua ja vähän laajempi tukiverkko, joka on säännöllisesti tukenut. Siitä olen äärettömän kiitollinen heille. En ole miettinyt aktiivisesti taloudellista tilannettani vaikka se onkin takaraivossa jyskyttänyt säännöllisesti. Olen vain

 Luin artikkelin, jossa tuotiin esille, että yhä useammalla on ollut TIA- oireita ennen infarktia tai aivoverenvuotoa. Olen pohtinut tätä asiaa viime päivät ja miettinyt, olisiko minun `hemipleginen migreenini` ollutkin TIA- oireita. Päätä ei aina kuvattu ja muutenkaan migreenipotilaana en kokenut tulevani kuulluksi. Noin kaksi vuotta sitten aloin saada näitä migreenejä yhä useammin mutta kaksi kertaa näissä yhteyksissä lähti toiselta puolelta kokonaan tunto ja ääneni puuroutui, päänsärky oli kovaa ja oli haastavaa olla pystyssä, lähes mahdotonta. Toisella kertaa pääsin ambulanssilla Meikkuun ja pää kuvattiin mutta mitään ei näkynyt ja kahden viikon toipumisen jälkeen olin jälleen kunnossa mutta käden toiminta oli raskaampaa. Migreenikin saattaa aiheuttaa samanlaisia oireita ja siksi tällä Lottovoitto- kerrallakin sairaala oli aluksi migreenin kannalla vaikka ensihoito oli varma alkavasta infarktista. Suuri kiitos näille tosielämän sankareille. Kiittäisin henkilökohtaisesti, jos tietäi

  Heräsin aamulla laittamaan nuorimmaistani kouluun. Väsymys oli kova mutta pienen tytön ilo sai aamuni tuntumaan ihanalta. Söimme yhdessä aamupalan ja sanoimme heipat. Päätin ottaa tämän päivän rauhallisesti sillä olo oli niin väsynyt. Menin takaisin makuulle ja silloin iski jälleen. Nieluni salpautui, puutui, tuntui kivuliaalta. Nieleminen oli haastavaa. Kasvot puutuivat ja olo oli tuskainen. En pelästynyt,sillä olin kokenut saman jo muutaman kerran lottovoittoni jälkeen. Hengitä, hoin itselleni. Tiesin, että tämä kuuluu oireisiin, niihin oireisiin, joista ei tiedä, koska ne loppuvat vai loppuvatko koskaan. Yritin nukkua mutta kipu oli liian kova. Lepäilin puoli-istuvassa asennossa ja silmät menivät kiinni lopulta. Unessani elin nuoren 18- vuotiaan elämää juhlien ja nauttien. Uni oli samalla paluuta menneisyyteen, johon en todellakaan halua palata ja siksi jo unessakin koin oloni ahdistavana.  Herättyäni yritin ottaa rauhassa mutta kipu valtasi koko kropan ja tuntui, että jokainen he