Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Kesän lopulla tapahtui asioita, joista en vielä pysty kirjoittamaan mutta elämä pisti meidän perheen taas polvilleen. Tapahtui samanaikaiseti sekä ikäviä asioita että suoranaista pahuutta. Kaikesta on ollut kuitenkin taas noustava ja en vieläkään tiedä, miten selvisimme. Prosessi toki vie edelleen aikaa ja mikään ei ole varmaa mutta pelko ei saa enempää hallita mieltä. Elämässä ei kuulu joutua pelkäämään arjessa. Tässä samassa rytäkässä tuli kaksi vuotta sairastumisestani täyteen ja huomasin, että sairaus ei ollut enää niin läsnä arjessani, kun muut asiat olivat vieneet voimavaroja. Aloitin samassa rytäkässä myös täysipainoisesti työt uudessa työpaikassa( vaikka kuntoutustiimi suositteli minulle pysyvää kuntoutustukea). Halusin niin kovasti, jälleen, työelämään ja kun työnkuvakin tuntui rauhallisemmalta, niin uskalsin lähteä uuteen. Valitettavasti tämä ei ollutkaan hyvä juttu. Olisi pitänyt uskoa ammattilaisia. Viime vuonna palasin omaan työhöni ammatillisen kuntoutuksen kautta ja...

  Tänään havahduin ajatuksissani siihen, miten kaksi vuotta sitten olin kovassa päänsäryssä. Asiat olivat saaneet jonkilaisen suunnan ja uusi työpaikka odotti eikä edes päänsärky, joka ajoittain oli tuskaista, saanut minua pohtimaan kipua sen suuremmin. Enpä tuolloin juhannuksen ihastumisen tuoksinassa osannut ajatellakaan, millainen elämänmuutos minulla olisikaan edessä reilun kuukauden kuluttua. Elämänmuutos, jota en olisi tarvinnut osaksi arkeani.  Olen kuullut monen sanovan, kuinka aivoverenkiertosairaus on tuonut paljon positiivisuutta elämään, antanut uuden tavan katsoa asioita ja tuonut uusia polkuja eteen. Itsekin ajattelen näin ajoittain. Olen kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että koen, että minun pitäisi olla kiitollinen etten kuollut ja toisaalta elämästäni on lähtenyt niin paljon tärkeitä, iloa tuottavia asioita pois sairastuttuani. Tunneskaalat vaihtelevat särkyjen ja yksinäisyyden mukaan. Ajoittain olen iloinen vanha itseni ja osaan nauttia hetkestä. Sitten hu...

  Eilen tuli kuluneeksi vuosi ja yhdeksän kuukautta sairastumisesta. Mikäkö on muuttunut? Oikeastaan kaikki ja tavallaan ei mikään. Asiat ovat saaneet erilaisia merkityksiä ja vivahteita mutta samalla pikku hiljaa myös arjen asiat ovat palanneet vanhoihin uomiinsa. Sairaus on näkymättömänä kaikessa arjessa mukana ja se tuottaa haasteita, sillä muiden on varmasti vaikea ymmärtää, että oireet ja haasteet ovat edelleen vahvasti läsnä kaikessa mitä teen. Kaikki asiat pitää miettiä ja suunnitella, keskittyä. Et voi vain kävellä suojatien yli katsomalla eri suuntiin vaan minun pitää pysähtyä ensin ja tämän jälkeen kääntää päätä ja sitten vielä odottaa, tuleeko pyörryttävä tunne ja sakkaako silmät liikaa, jotta voin liikkua turvallisesti eteenpäin. Päivittäin on liikkuessa keskityttävä jo itse kävelyyn, jotta tasapaino säilyy suht kohtalaisena vasemman puolen tunnottomuuden takia. Silmän hermosärky on läsnä kaikessa mitä teen ja tarkka näkeminen itsessään ei olekaan enää itsestäänselvyys....

 Tämä kirjoitus ei sovellu henkilöille, jotka ahdistuvat tuomistani negatiivisista asioista. Itselle kirjoittaminen on keino selvitä asioista ja jäsentää niitä pienessä päässäni. Ilman kirjoittamista olisin jo aikaa sitten ollut valmis luovuttamaan. Tiedän tuottavani avoimesti varsin negatiiviselta kuulostavaa tekstiä mutta joskus elämässä on asioita, joihin et voi vaikuttaa ja joudut sietämään pahuutta ja epävarmuutta toisia enemmän. Jotkut meistä eivät koskaan joudu tekemisiin ikävien saatikka pahuudeksi kutsuttavien asioiden kanssa. Toiset meistä sen sijaan joutuvat elämään kaiken ikävän keskellä löysässä hirressä vailla varmuutta paremmasta. Älä siis lue tekstiä jos et kestä kuulla asioita elämästä, jossa välillä tapahtuu paljon ahdistusta tuovia asioita. Tämä kuitenkin on minun elämääni ja haluan kirjoittaa siitä, jotta itse selviän ja jotta joku toinen mahdollisesti saa siitä apua ja tukea itselleen.     Yritän joka päivä ajatella sitä, miten hyvin asiani ovat ja mi...

 " Elämä anna mulle se pieni tunne, että selviän tämän elämän.      Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää,      mutta selviän tämän elämän.     Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois.      Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois.     Mutta pelikaani ei pelkää, se avomereen lentää pää edellä.     Katson etäältä, kuinka toivo elää."   -Haloo Helsinki, Pelikaani_ Sanat tulevat todella lähelle tämän hetkistä olotilaani. Työkokeilun pieleen meneminen, toivottomuus, häpeä epäonnistumisesta ja toimeentulosta,  paluu terveyden kadottamisen ja kivun alkujuurille sekä kuitenkin usko, että ensi kerralla onnistun. Taistelen, taistelen niin kovasti, että  selviän jälleen kerran. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haastavia sekä fyysiselle jaksamiselle että mielelle. Tasapainon ja motoristen taitojen heikkeneminen ovat estäneet minua liikkumasta vapaasti ympäristössäni. En ole juurikaan uska...

 Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet äärimmäisen raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin. Isoja takapakkeja joka saralla. On ollut haastavaa pitää mielialaa yllä kaiken tämän keskellä. Yhä useammin joudun miettimään, mitä nämä kaikki vastoinkäymiset minulle todella opettavat. Huomaan olevani katkera vaikka varmasti pitäisi olla kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Nyt vain olen taas kraaterin reunalla peläten putoamista. Lääkärini sanoikin minulle eilen, että hän ei kertakaikkiaan ymmärrä,miten olen edelleen näin *selväjärkinen* kaiken keskellä ja pystyn sanoittamaan olotilojani ja käsittelemään asioita. Hän on huolissaan jaksamisestani kaiken keskellä. Onhan tuo tietysti raskasta yrittää tehdä töitä, opiskella, hoitaa infarktin aiheuttamia puutteita, taloudellisia haasteita sekä kasvattaa teini-ikäistä ja oireilevaa pikkulasta. Ehkä minulla on jokin superpower, joka mahdollistaa tämän. Pakkohan tässä on tietysti jaksaa ja yrittää selvitä vaikka minuutti kerrallaan. Lapsien t...

  Tämä on taas postaus, joka tuo esille aivoinfarktin tuoman katkeruuden, kivun ja jatkuvan vitutuksen. En suosittele lukemaan, ellei halua ahdistua. Päivät vain ovat joskus äärettömän kurjia, kivuliaita ja epätoivoisia. Hyvän päivän jälkeen näköjään tulee AINA huono päivä. Ärsytystä lisää lehtien lööpit ja kirjoitukset: Olen päättänyt olla elämäni kunnossa, Riitta alkoi urheilla ja elämä on nyt täydellistä, Olen niin onnellinen, kun olen päättänyt olla onnellinen. Miksei koskaan kirjoiteta meistä, elämän haasteiden keskellä olevista ihmisistä?Meistä, joita ei näy saleilla hienoissa trikoissa? Meistä, jotka ponnistelemme arjen haasteissa mutta emme edistykään toivotulla tavalla? Mekin olemme olemassa. Minäkin päätin olla elämäni kunnossa 45-vuotiaana ja olinkin todella hyväkuntoinen. Treenasin 4-6- kertaa viikossa ja kilpaurheilupohja oli taustalla. Miten kävikään...kaulavaltimo repesi ja olen elämäni paskimmassa kunnossa ja ikuisesti tuomittu kipuilemaan. Tiedän, pitää olla positi...

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia. Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni ta...

  Olin pitkään miettinyt, pystynkö ja osaanko nauttia tulevasta joulusta. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen mutta lasten syntymien jälkeen joulusta on muodostunut perheen ja läheisten yhteinen, tärkeä juhla. Olen halunnut luoda lapsille samoja muistoja, joita olen itse lapsena saanut. Joulumme on mennyt aina perinteiden mukaisesti mutta joka vuosi olen lisännyt joulunviettoomme jonkinlaisen modernin twistin. Olen suunnitellut yleensä joulua ajoissa ja hankkinut lahjoja pikku hiljaa piiloon. Tänä vuonna joulun tulo on herättänyt minussa runsaasti pohdiskelua. Olen tuntenut kiitosta siitä, että olen elossa ja saan olla ainakin tämän joulun lasteni kanssa. Saimme jo aikaisessa vaiheessa sovittua, että lähdemme viettämään joulua Keski- Suomeen. Suunnitelmissa oli joulu isommassa porukassa mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi suunnitelmat muuttuivat mutta lumen äärelle kuitenkin pääsimme. Lunta on tulla tupruttanut niin paljon, että vanhimmat ovat lasketelleet mäessä, pien...

  Heräsin aamulla laittamaan nuorimmaistani kouluun. Väsymys oli kova mutta pienen tytön ilo sai aamuni tuntumaan ihanalta. Söimme yhdessä aamupalan ja sanoimme heipat. Päätin ottaa tämän päivän rauhallisesti sillä olo oli niin väsynyt. Menin takaisin makuulle ja silloin iski jälleen. Nieluni salpautui, puutui, tuntui kivuliaalta. Nieleminen oli haastavaa. Kasvot puutuivat ja olo oli tuskainen. En pelästynyt,sillä olin kokenut saman jo muutaman kerran lottovoittoni jälkeen. Hengitä, hoin itselleni. Tiesin, että tämä kuuluu oireisiin, niihin oireisiin, joista ei tiedä, koska ne loppuvat vai loppuvatko koskaan. Yritin nukkua mutta kipu oli liian kova. Lepäilin puoli-istuvassa asennossa ja silmät menivät kiinni lopulta. Unessani elin nuoren 18- vuotiaan elämää juhlien ja nauttien. Uni oli samalla paluuta menneisyyteen, johon en todellakaan halua palata ja siksi jo unessakin koin oloni ahdistavana.  Herättyäni yritin ottaa rauhassa mutta kipu valtasi koko kropan ja tuntui, että jo...

 En ole jaksanut kirjoittaa blogia suuren väsymystilani takia. Elämässä on ollut taas kuluneen viikon aikana niin paljon haasteita, että päivät ovat menneet selviytymiseen. Olen joutunut pohtimaan sitä, miksi toiset meistä joutuvat elämässään niin koville ja toiset eivät. Vastausta en ole edelleenkään löytänyt enkä oikein usko karmaankaan, sillä kuitenkaan tässä elämässä paha ei ole saanut palkkaansa vaan päinvastoin. Viime viikolla selvittelin kuntoutustukihakemukseni asioita, jotka lääkäri oli tehnyt pieleen eli B- lausunto oli täysin pielessä. Tämä on sinällään pieni asia ja muutettavissa uudella lausunnolla mutta minulle iso asia, sillä se tarkoitti sitä, etten tule pitkään aikaan saamaan minkäänlaista kuntoutustukea, saati muutakaan tukea. Toimeentulohakemus on siis tehtävä joulun alla, jotta selviämme arjesta. En olisi koskaan uskonut, että 44- vuotiaana, joudun hakemaan toimeentulotukea. Tämähän pitäisi kaiken järjen mukaan olla aikaa, milloin talous pikkuhiljaa alkaa olla k...

 Jokainen päivä tuntuu raskaalta. En koe olevani erityisen väsynyt henkisesti. Olen lähinnä turhautunut tähän fyysiseen väsymykseen, joka hallitsee päiviäni yhä enemmän. Yritän nähdä asiat edelleen positiivisina ja ymmärtää kaiken tarkoitusta. Toisinaan se on äärimmäisen vaikeaa ja olen valmis kuulemaan henkimaailman ihmisiltä ,mihin tämä maailma minua haluaa kuljettaa. Aikaa olisi kerrankin vaikka mihin mutta voimia tehdä tekemättömiä asioita ei ole. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä kropassani vallitsee. On kuin jokin valtava voima pistäisi vastaan, raskas paino, joka ei päästä minua liikkumaan vaikka mieli haluaisikin. Väsymiseni tuntuu jo puhelimessa puhuessa. En jaksa soittaa saati puhua vaikka haluaisin. Kun lopulta pääsen toimimaan, alkaa suunnaton väsymys jo hyvin nopeasti. Taistelen sitä vastaan joka hetki, joka ikinen hetki. Tähän mennessä olen mielestäni selvinnyt kiitettävin arvosanoin. Olen aina asettanut tavoitteita elämässäni ja niin nytkin. Pyrin , joka päivä ...

 Voi huoh! Nyt tulee postaus, joka ei ole positiivista ja iloista sepustusta, joten jos et halua lukea valitusta, niin kannattaa hypätä yli. Jotta elämä ei infarktin aiheuttaman neuropsykologisten haasteiden ja väsymyksen vuoksi olisi liian haastavaa, niin eilisen super rankan päivän kruunasi puhelimeni ( alle vuoden vanha iphone) totaalinen sekoaminen. No, sekoilu toki sopii tähän kuvioon vallan mainiosti mutta sen tuomat haasteet taasen tuntuivat jo eilen liian kovilta jaksaa selvittää. No, luonteelle ominainen piirteeni, sinnikkyys, otti vallan ja aloitin puhelingaten vielä kello neljä iltapäivällä. Palatakseni vielä hetkeksi eiliseen, olin siis varautunut jo raskaaseen päivään, sillä päivääni oli ahdettu neljä kuntoutustapahtumaa, jotka jo itsessään vievät, yksikin siis, voimia ja tuottavat väsymistä. No, näistä kuitenkin selvisin ja kiireellä laitoin vielä lapsukaisille ruokaa, joka tietenkin oli heidän mielestään pahaa ja liian tulista. Toinen valitti tulisuutta ja toinen taa...

  Tänään tuli se päivä, mistä minua on varoitettu. Tiesin siis odottaa sitä. En ollut kuitenkaan valmistautunut siihen vaan se syöksyi minua kohti kuin myrsky ja kaatoi minut totaalisesti. Superväsymys, fatiikki. Eilen aloitin kuntoutuksen Neurologian polilla viimein. Olin intoa piukassa, kun vihdoin pääsin `treenaamaan´. Kaksi tuntia. Vaivaiset kaksi tuntia, joista suuri osa keskustelua ja testausta, ei sen kummempaa ja olin täysin poikki. Taksimatka, sosiaalisten taitojen harjoittaminen, keskittyminen ohjeisiin ja uusi ympäristö kuormittivat aivojani ja tulos näkyi tänään. Jo eilen illalla alkoi aivosumu, joka vain paheni tänään. Oikea silmä alkoi uudelleen särkeä ja jomottaa, kaksoiskuvat tulivat ilahduttamaan päivääni, kroppa vaikeroi ja poltti, hermosäryt valtasivat raajani ja pää vaatii täyttä hiljaisuutta ja lepoa. Lihakset särkivät, kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen ja edes särkylääke ei vienyt epämiellyttäviä tuntemuksia pois. Makuulla olokin tuntui aiheuttavat kipua ...