Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Kulunut syksy jo pelkästään sairastumisen vuoksi on tuonut eteen isoja muutoksia ja haasteita. Silloin sitä toivoisi, että voisi keskittyä kuntouttamaan itseään. Tämä ei tietenkään minun tapauksessani ole mennyt näin, enkä siitä edes uskaltanut haaveillakaan. Siinä mielessä lottovoittoni ei ollut päävoitto, sillä en saanut pahinta mahdollista jysäystä mutta kyllä tämä 6 oikein rivikin on tuonut ison määrän haasteita arjen toimiin. Ja haasteissa on kyllä pääpotin saanut.  Alkuvaikeuksien eli kävelemään oppimisen, nielemisen haasteiden ja toimintakyvyn muutosten kehittymisen jälkeen on neuropsykologiset haasteet ja tuntopuutokset olleet isona osana arkeani. Mutta kuten neuropsyjologi totesi testien jälkeen minulle, suoriuduin todella hienosti kaikesta eikä kuntoutukselle siinä suhteessa ole tarvetta. Niinpä niin. Onhan se ihan normaalia unohtaa miten hissi toimii, laittaa levy päälle kahdeksi tunniksi, unohtaa missä kohtaa raitiovaunussa kuuluu jäädä pois ja olla tunnistamatta omaa asui

Tänään se iski illalla, syvä toivottomuuden tila. Elämän epäoikeudenmukaisuus ja viha koettua kohtaan. Ihmiset tarkoittavat hyvää hokemalla sinulle, ole armollinen, ei se haittaa, nyt vain olet. Voi kunpa se olisi niin yksinkertaista olla ajattelematta, kokematta, tuntematta. Haluaisin huutaa ja kiljua tätä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Haluaisin huutaa, että minua pelottaa tulevaisuus. En uskalla heittäytyä siihen nuoruuden innolla, en positiivisuudella, en millään. En halua enää pettyä, en kokea samoja asioita uudelleen. Haluan tietää, mitä tapahtuu, jotta voin vapaasti hengittää ja olla onnellinen. Epävarmuus on pahinta, mihin tällaisessa tilanteessa voi joutua. Epävarmuus kaikesta, parantumisesta, toimeentulosta, turvallisuudesta ja onnesta.  Koko elämäni on ollut taistelua ja vahvaksi kasvamista. Nyt saisi jo riittää, joku muu voisi ottaa nuo asiat kantaakseen. En jaksaisi aina olla vahva ja rohkea, en itsenäinen ja päättäväinen. Haluaisin tuntea rakkauden ja sen tuoman varmuuden

 En ole jaksanut kirjoittaa blogia suuren väsymystilani takia. Elämässä on ollut taas kuluneen viikon aikana niin paljon haasteita, että päivät ovat menneet selviytymiseen. Olen joutunut pohtimaan sitä, miksi toiset meistä joutuvat elämässään niin koville ja toiset eivät. Vastausta en ole edelleenkään löytänyt enkä oikein usko karmaankaan, sillä kuitenkaan tässä elämässä paha ei ole saanut palkkaansa vaan päinvastoin. Viime viikolla selvittelin kuntoutustukihakemukseni asioita, jotka lääkäri oli tehnyt pieleen eli B- lausunto oli täysin pielessä. Tämä on sinällään pieni asia ja muutettavissa uudella lausunnolla mutta minulle iso asia, sillä se tarkoitti sitä, etten tule pitkään aikaan saamaan minkäänlaista kuntoutustukea, saati muutakaan tukea. Toimeentulohakemus on siis tehtävä joulun alla, jotta selviämme arjesta. En olisi koskaan uskonut, että 44- vuotiaana, joudun hakemaan toimeentulotukea. Tämähän pitäisi kaiken järjen mukaan olla aikaa, milloin talous pikkuhiljaa alkaa olla kunno

 Jokainen päivä tuntuu raskaalta. En koe olevani erityisen väsynyt henkisesti. Olen lähinnä turhautunut tähän fyysiseen väsymykseen, joka hallitsee päiviäni yhä enemmän. Yritän nähdä asiat edelleen positiivisina ja ymmärtää kaiken tarkoitusta. Toisinaan se on äärimmäisen vaikeaa ja olen valmis kuulemaan henkimaailman ihmisiltä ,mihin tämä maailma minua haluaa kuljettaa. Aikaa olisi kerrankin vaikka mihin mutta voimia tehdä tekemättömiä asioita ei ole. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä kropassani vallitsee. On kuin jokin valtava voima pistäisi vastaan, raskas paino, joka ei päästä minua liikkumaan vaikka mieli haluaisikin. Väsymiseni tuntuu jo puhelimessa puhuessa. En jaksa soittaa saati puhua vaikka haluaisin. Kun lopulta pääsen toimimaan, alkaa suunnaton väsymys jo hyvin nopeasti. Taistelen sitä vastaan joka hetki, joka ikinen hetki. Tähän mennessä olen mielestäni selvinnyt kiitettävin arvosanoin. Olen aina asettanut tavoitteita elämässäni ja niin nytkin. Pyrin , joka päivä teke

 Aika. Se on mennyt koko syksyn todella nopeasti. Tuntuu, etten ole pysynyt perässä. On kuin olisin elänyt sumussa koko alkaneen syksyn ja pikku hiljalleen herätä tulevaan talveen. Oma tunnemaailma on pikkuhiljaa palautunut ja kadonneet ääripäät ovat puskemassa tunneskaalalla taas läpi. En kaipaa niitä. Haluan hitaan ja tasaisen maailman takaisin. Ilman stressiä ja turhia ajatuksia murheista. Haluan kokea onnen ja riemun enkä pelkoa ja ahdistusta. Pitäisi kai olla iloinen, että MINÄ alan palata elämään. Mutta minussa juuri se minä on muuttunut kuluneiden kuukausien aikana. En ole enää se minä, joka olin viime kesänä. Olen turvallisuuteen pyrkivämpi, hitaampi ja realistisempi. Olen ymmärtänyt, että vaikka tekisin mitä tahansa, on tämä maailma rakennettu niin, että asiat, jotka tulevat eteemme, on otettava vain vastaan. Yritettävä ymmärtää niitä ja kestää. Kasvaa niiden yli eikä antaa niiden kaataa itseään allensa. On nähtävä pitkälle tulevaisuuteen. Otettava positiivinen mieli vaikka ka

 Osallistuin elämä on hyvää- kuvahaasteeseen facebookissa.Alkuun jouduin miettimään, mitä positiivisia ja hyvää elämää kuvaavia kuvia puhelimestani löytyy viime ajoilta. Osoittautui, että hyvät asiat olivat niitä arkisia arjen juttuja, joista ei kuvia tule otettua. Parasta elämässä tällä hetkellä minulle on rauhallinen ja turvallinen olo. Miten sen voisi näyttää kuvina? Koti, paikka, jossa olla oma itsensä. Lapset ja rakkaat ympärillä. Terveys. Tunne siitä, että elämä kantaa. Kulunut viikko on ollut rauhallinen ja olen ollut vain kotona. Oloni ei kuitenkaan ole ollut terve eikä aina  turvallinen. Olen kärsinyt voimakkaasta väsymyksestä, joka alkoi ilmoitella itsestään jo viime viikolla. Nyt väsymys meni niin valtavaksi, etten pysynyt hereillä vaikka halusinkin. En jaksanut aamulla pysyä hereillä vaan menin takaisin nukkumaan, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Muistini ja ajantajuni katosi. En aina tiennyt, missä olen tai mitä tapahtuu. Tämä toi turvattomuutta ja pelkoa. Mietin monen

 Eilisen päivän jälkeen ymmärsin jälleen, miten paljon minun on levättävä. On ymmärrettävä, etten voi jatkaa kuten ennen. Asia on vielä niin uusi, ettei se selvästikään mene selkäytimeen vaan rasitan itseäni edelleen liikaa suhteessa jaksamiseeni. Eilisen pysäytysmerkit olivat näkyvissä jo aamulla ja sen vuoksi nukuinkin niin pitkään kuin oli mahdollista. Nykyisiin harrastuksiini kotona istumisen ja blogin lisäksi kuuluu kahvittelu. Muutos on melkoinen ihmiselle, joka tottui treenaamaan 5-6- kertaa viikossa ja jolle urheilu on aina ollut henkireikä ja voimavara. Eilen siis päätin lapseni harrastuksen ajaksi mennä kahville. Tuloksena oli se, että unohdin käsilaukkuni kahvilaan ja havaitsin sen vasta puoli tuntia myöhemmin. Onnenkantamoisena laukku löytyi ja sisältökin oli pysynyt koskemattomana. Päivän sählingit eivät tietenkään jääneet siihen vaan tullessamme kotiin raitiovaunulla tuttuun tapaan, noiusimme päätepysäkillä pois. Tuolloin minulla tuli jonkinlainen blokki, enkä tunnistanut

Tänään isänpäivänä olen kiitollinen omasta isästäni, joka antoi minulle tahdonvoiman ja itsenäisen kyvyn ajatella ja puolustaa itseäni. Kannusti urheilemaan, kilpailemaan ja opiskelemaan. Antoi mahdollisuuden nähdä maailmaa ja kokea ja elää maailmaa ja oppia virheistämme. Isäni kuoli muutama vuosi sitten, varsin `nuorena`äkillisesti syöpään. Mitään ei ollut tehtävissä, ei mitään. Hän oli voima ja vahvuus. Hän oli turvasatama. Soitto isälleni ja hän oli jo matkalle luokseni pelastamaan kuopuksensa turvaan. Hän teki kaikkensa lapsiensa eteen mutta ei kuitenkaan siloitellut tietämme vaan antoi meidän itse oppia asiat vaikka ne tapahtuivat toisinaan vaikeuksien kautta. Hän oli aina läsnä. Hän oli isä. Sitten isäni kuolema muutti kaiken. Olen tyytyväinen siitä vahvuudesta ja voimasta, millä vanhempani minut kasvattivat. Se on tietysti vaatinut veronsa, kuten tämän stressin aiheuttaman aivoinfarktin(kaulavaltimon dissekaation) mutta isäni kasvatuksen mukaisesti puolustan lapsiani aina hautaa

Kolme viimeistä päivää on mennyt suunnattoman väsymyksen parissa. Onneksi pelastava enkelini, äiti, on ollyt luonamme pyörittämässä arkea ja minä olen saanut kipuilla ja kiukutella itselleni ihan rauhassa. Väsymys on sekoittanut ajatuksia ja tuonut ah niin ihanan aivosumun taas arkeen mukaan. Olen kuitenkin suoriutunut päiville asettamistani hommista, joita ei tosin ole kovin montaa ollutkaan. Nielemisvaikeudet ovat helpottuneet ja mieli on edelleen ollut syksyisen kirpeä. Tukisukat sain hankittua vihdoin ja viimein. Olin siirtänyt väsymykseni takia hakua yli viikon ajan. Äitini patistamana nyt kuitenkin ne jalassani jököttävät, halusin tai en. Ostin lääkinnälliset, mittojen mukaan tulevat sukat, jotka olivat keskivahvuiset. Tarkkaa en muista, sillä keskittymiskykyni kaupassa oli taas lalalalallaaa- tasolla ja vaan hymyilin myyjälle kauniisti tai ainakin yritin haukotuksiltani hymyillä. Turvotus on onneksi laskenut merkittävästi eikä vasen jalkateräni ja nilkkani muistuta enää kaupan j

 Halloween tuli ja meni ja voimat sen myötä. Olin taas vanhaan tapaani luvannut lapsille järjestää Halloween- juhlat ja suurensin vähän vierailijamäärää, koska tunsin oloni niin hyvin voivaksi. Olihan minulla pitkin viikkoa ollut suuria haasteita nielemisen ja jalan turpoamisen suhteen mutta halusin unohtaa kivut ja väsymyksen ja elää `normaalia`elämää. Pitkin viikkoa olin metsästänyt rekvisiittaa ja naamiaisasusteita ja valmistellut syötäviä. Lauantai osoittautui kuitenkin varsin työlääksi päiväksi muffinssien ja aivokakun valmistamisen parissa. Onneksi ihana siskoni tuli auttamaan minua ja toki jaloissani pyöri kolme reilu metrin mittaista mahtavaa apuria, joiden kanssa olin jo yksin viettänyt perjantai- illan koristellen asuntoa lapsilähtöisesti. Tunnit menivät ja juhlat alkoivat ja lopulta loppuivat. Huomasin seisoneeni koko päivän 12h ja se tuntui nyt pysähtyessäni. Vasen jalkateräni ja nilkkani olivat kuin pyöreät valtavat limput. Oikea jalka oli myös varsinainen näky mutta ei lä