Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Havahduin tänään siihen, että lottovoitostani eli kaulavaltimon dissekaatiosta tulee kuluneeksi vuosi ja kolme kuukautta. Se on pitkä aika mutta samalla sairastuneen näkökulmasta varsin lyhyt. Olisin kovasti halunnut tässä vaiheessa jo elää täysillä elämää eteenpäin mutta sen sijaan tunnun junnaavan päivästä toiseen samojen haasteiden kanssa. Yksi askel eteenpäin ja kaksi taakse. Keskiviikkona tapasin aivan ihanan kuntoutusohjaajan. Tässä tilanteessa hän tuntuu toiselta lottovoitolta. Ihminen, joka otti minut juuri sellaisena kuin olen. Totesi asioita minulle suoraan, kaunistelematta mutta samalla loi toivoa tulevaan. Tulevaan, jota minun on ollut vaikea hahmottaa, sillä se on tuntunut saavuttamattomalta haaveelta. Pelot sairauden uusiutumisesta, lapsien menettämisestä, töihin pääsemisestä ja ihan arkisista asioista, ovat olleet isona möykkynä edessäni, jonka ohi on tuntunut vaikealta päästä. Nyt ihana kuntoutusohjaajani sanoi ne sanat, joita en ole itse uskaltanut sanoa. En ole h...

 " Elämä anna mulle se pieni tunne, että selviän tämän elämän.      Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää,      mutta selviän tämän elämän.     Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois.      Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois.     Mutta pelikaani ei pelkää, se avomereen lentää pää edellä.     Katson etäältä, kuinka toivo elää."   -Haloo Helsinki, Pelikaani_ Sanat tulevat todella lähelle tämän hetkistä olotilaani. Työkokeilun pieleen meneminen, toivottomuus, häpeä epäonnistumisesta ja toimeentulosta,  paluu terveyden kadottamisen ja kivun alkujuurille sekä kuitenkin usko, että ensi kerralla onnistun. Taistelen, taistelen niin kovasti, että  selviän jälleen kerran. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haastavia sekä fyysiselle jaksamiselle että mielelle. Tasapainon ja motoristen taitojen heikkeneminen ovat estäneet minua liikkumasta vapaasti ympäristössäni. En ole juurikaan uska...

 Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet äärimmäisen raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin. Isoja takapakkeja joka saralla. On ollut haastavaa pitää mielialaa yllä kaiken tämän keskellä. Yhä useammin joudun miettimään, mitä nämä kaikki vastoinkäymiset minulle todella opettavat. Huomaan olevani katkera vaikka varmasti pitäisi olla kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Nyt vain olen taas kraaterin reunalla peläten putoamista. Lääkärini sanoikin minulle eilen, että hän ei kertakaikkiaan ymmärrä,miten olen edelleen näin *selväjärkinen* kaiken keskellä ja pystyn sanoittamaan olotilojani ja käsittelemään asioita. Hän on huolissaan jaksamisestani kaiken keskellä. Onhan tuo tietysti raskasta yrittää tehdä töitä, opiskella, hoitaa infarktin aiheuttamia puutteita, taloudellisia haasteita sekä kasvattaa teini-ikäistä ja oireilevaa pikkulasta. Ehkä minulla on jokin superpower, joka mahdollistaa tämän. Pakkohan tässä on tietysti jaksaa ja yrittää selvitä vaikka minuutti kerrallaan. Lapsien t...

 Olen pitkään miettinyt, miten ensimmäinen vuosi on palautumisen ja paranemisen aikaa. Faktana on sanottu, että tänä aikana tapahtuu suurimmat muutokset ja sen jälkeen arki menee hitaasti mutta varmasti eteenpäin ilman suuria muutoksia aivojen paranemisesta. Nyt se vuosi viimein tuli tai tulee tunnin ja47 minuutin kuluttua. Elän aika lailla samanlaista ajankohtaa kuin vuosi sitten. Työpaikka on laitettu oppilaille hyvään kuntoon ja luokka sisustettu lapsiystävällisesti teltalla, säkkituoleilla, pianolla ja kauniilla kuvilla. Kaikki näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin vuosi sitten elokuussa ennen koulujen alkua. Silti kaikki on muuttunut. Kaikki on erilaista eikä mikään tule enää koskaan olemaan samaa työarkea. Olen siis palaamassa töihin, työkokeiluna, vuoden sairastamisen jälkeen. En halunnut noudattaa lääkärien ohjeita pitää vielä tämä vuosi loppuun sairauslomaa vaan halusin arkeeni jotain muuta, jotain vanhaa ja tuttua. Halusin myös päästä taloudellisesti parempaan tilanteesee...

 En ole jaksanut kirjoittaa blogiani muutamaan kuukauteen. Se on vain jäänyt arjen haasteiden taakse. Kirjoittaminen ja sanojen tuottaminen ei ole ollut samalla tasolla kuin aiemmin ja siksi en ole jaksanut pinnistellä aivoillani turhaa tekstiä. Rakas ystäväni kysyi minulta muutama päivä sitten, että koska kirjoitan jälleen. Nyt on se hetki. Musiikki terapeuttisena taustalla ja fiilis korkealla. On aika olla jälleen kirjoittaja, pohdiskelija ja haaveilija. Ensi viikon perjantaina tulee 10 kk infarktista. Päivästä, joka on piirtynyt visuaalisesti muistiini ja palaa säännöllisen epäsäännöllisesti verkkokalvolleni. Viimeksi eilen puhuin tuosta elämäni muuttaneesta päivästä, niistä hetkistä, jotka muistan. On ehkä hyväkin, että ajan kanssa osa asioista on unohtunut, jäänyt taka-alalle. Pelko on myös helpottanut. En enää päivittäin pelkää kuolevani. Päiväni täyttyvät erilaisten kipujen sietämisessä ja tulevaisuudesta varovasti haaveillessa. Olen tullut pessimistisemmäksi ja usein mietin...