Ei tämä voi olla infarkti.Ei neljäkymppinen voi saada aivoinfarktia.

 Elokuun alku 2020

 Ihana viimeinen lomaviikko takana. Vielä muutama päivä viikonloppuun romanttisissa merkeissä. Haluan  tuntea itseni kauniiksi ja iloiseksi. Elämän vastoinkäymiset ovat hetkellisesti takana. Ehkä viimein saan alkaa elää omaa elämääni, omilla ehdoillani, itseäni ajatellen. Menen uuteen kosmetologipaikkaan, jota on suositellut minulle oman ripsiteknikkoni. Pari tuntia torkkumista ja sitten valmistelemaan tulevaa. Töissä luokka alkaa näyttää jo paremmalta ja olen saanut sisustettua tilaa jo varsin mukavasti. Koulu on uusi ja kaunis. Työkaverit tuntuvat avoimilta ja mukavilta. Lapsiinkin olen tutustunut jo keväällä. Nyt ripsien laitossa mietin, kuinka hyvin asiani ovat ja kuinka onnellinen minusta vielä joskus voi tulla. Vaivun haaveisiini muutamaksi tunniksi.  Niskaa särkee mutta en anna sen vaikuttaa rentoutumiseeni. Särky pahenee mutta olen kuitenkin saanut niskaani OMT- terpeutin manipulaatiota, joka on auttanut aina muutaman päivän. Ehkä olen tehnyt liikaa salitreeniä. Tämäkin tunne menee varmasti ohi. Ripset näyttävät kauniilta ja nousen ylös.

Päässäni on outo tunne ja minua huimaa. Nousin varmasti liian nopeasti ylös. Ovesta ulos lähtiessäni tunnen kuinka törmään oven reunaan. Nolostuttaa. Eihän kukaan huomannut. Kävelen muutaman metrin ja meinaan kaatua oikealle. Jalat tuntuvat puutuneilta. Ei voi olla totta, minulle on tulossa migreeni. Ei nyt, ei tänään. Olen aiemmin kärsinyt vaikeasta migreenistä vuosia mutta viimeisen vuoden sisäilmapuhtaassa työpaikassa  oireet ovat kadonneet ja estolääkitys purettu. Pääsenkö autolleni. Tuntuu että kaadun. Istun autoon ja samassa koko oikea alaraajani on tunnoton, oikea käteni,kasvoni. Ehdin miettiä, ettei tämä ole normaalia migreeniä,sillä yleensä vasen puoleni menee pois pelistä. Päätäni särkee ja oksettaa. Mietin kenelle voin soittaa. En pysty ajamaan,sen tajuan samantien. Lysähdän etupenkille puolimakuulle. Olo tuntuu oudolta, kaikki hidastuu. Oikea jalkani alkaa puutua, samoin oikea käteni. Kenelle soitan? Kenelle voin soittaa,että vie minut kotiin lepäämään. Hyvä ystäväni, joka auttaa meitä aina hätätilanteissa ja muutenkin, asuu 10 kilometrin päässä ja aivoni sanovat,että se on liian kaukana. Tiedän yhden henkilön, joka asuu lähellä. Soitan hänelle. Ei vastausta.Soitan ehkä uudestaan. Laitan apua viestin. Odotan. Takaisin soitto tulee ja saan sanotuksi,että tarvitsen apua. Osaan kertoa missä olen. Enempään en pysty. Soitan vaistonvaraisesti äidilleni. Puheeni puuroutuu ja saan sanotuksi, että nyt ei ole kaikki hyvin. 

Kirkas auton valo osuu silmiini. Autoni ovi avataan ja pyydän päästä kotiin. Ystäväni yrittää nostaa minua mutta en pysty varaamaan jaloilleni. Nieleminen on vaikeaa. Saan sanotuksi vain, että ystäväni soittaisi ambulanssin.En jaksa ajatella mitään. Oksettaa enkä pysty liikuttamaan päätäni, en jalkojani. Itken. Ambulanssi tuntuu tulevan sekunneissa. Minua ei nosteta paareille vaan suoraan syliin ja lanssiin. Puhun melko selkeästi omasta mielestäni ja oksentelen samalla. Nyt voin luovuttaa. En enää jaksa selviytyä. Jokaisessa käännöksessä tulee tunne, että putoan maahan. Jokainen pysähdys aiheuttaa valtaisan kivun päässäni. Koko kroppani tuntuu puutuneelta ja nieleminen on vaikeaa. Pelontunne valtaa minut. Kuulen, kuinka toinen miehistä puhuu puhelimessa ja selostaa tilannettani. Aivoinfarktiepäily. Kenellä. Ei minulla ole aivoinfarktia. Tämä on vain paha hemipleginen migreeni. Huomisen jälkeen olen kunnossa, kunhan saan oikean lääkkeen tipassa. Silmissä sumenee. En pysty pitämään silmiäni auki. Oikea silmäni on kuin tulessa, johon työnnetään miekan terää. Viiltoja ja tulta. Havahdun, kun minut nostetaan sairaalan vuoteella. Iso ryhmä ihmisiä häärii ympärilläni. En jaksa välittää kenestäkään. Vaatteet vaihtuvat. Oksennan. Minulta kysytään kysymyksiä. Oksennan. Migreeni, epäilee lääkäri. Olen samaa mieltä ja vastustan TT- kuvausta, etteivät turhaan kuluttaisi minuun aikaa todellisilta avun tarvitsijoilta. Tarvitsen vain kunnon kipulääkkeen ja pääsen kotiin. Noloa, että käyttävät minuun tällaisia resursseja. Hävettää mutta samalla väsyttää. 

Havahdun kirkkaaseen valontunteeseen mutta en pysty kivultani avaamaan silmiäni. Kohta tuntuu vähän ikävältä, sanoo ääni. En tunne mitään. Oksettaa. Tunnen kuinka minua nostetaan ja työnnetään sairaasängyssä jonnekin. En edes tiedä, missä olen ollut. Oksennan. Oksennan. Oksennan. Ääni tulee luokseni ja pyydän puhelintani. Minun on pakko ilmoittaa toisille,että olen sairaalassa. Kukaan ei tiedä, missä olen. Vaadin saada puhelimen ja se poikkeuksellisesti minulle annetaan.

Aika on kadonnut. Olen kuin usvassa. Ymmärrys on hävinnyt. Millään ei tunnu olevan mitään väliä. Väsyttää ja päätä särkee. Makaan sikiöasennossa, sillä mikään muu asento ei tunnu hyvältä. Pääni pitää olla sivuttain, muuten oksennan. Yhtäkkiä edessäni on lääkärinaisen, joka sanoi minulla olevan migreeni, isot valtavat pyöreät silmät. Silmät näyttävät pelästyneiltä. Yritän tulkita niitä yhdellä silmällä katsoessani. Kuulen vain, nyt ei ole kaikki hyvin. En ehdi ajatella mitään. Silmät vain katsovat minua ja minua oksettaa. Kaulavaltimo on revennyt. Jaahas, ajattelen. Minulle puhutaan paljon. Suurin osa menee ohi. Kuulen sanat Stroke- yksikkö. Teho. Et pääse kotiin. Mutta,minun pitää päästä kotiin, ajattelen. En jaksa välittää. Itkettää. En tiedä miksi mutta itken. Kaivan puhelimeni. En muista mitä sanon.

En tiedä, miten paljon aikaan on mennyt. Olen nukkunut. Laitteet piippavat. Verenpainemittari mittaa jatkuvasti verenpainettani. Hoitajani käy luonani. Saan kipuun lääkettä. En pysty avaamaan silmiäni. Keskityn kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä. Miksi olen näin kipeä. Pyydän puhelintani. Saan tiedon,että sitä ei saisi antaa tällä osastolla. Alan itkeä. Ihana hoitajani tuo puhelimen minulle ja sanoo, että pitäisin sen piilossa. Kiitän ja hymyilen. Ihana ihminen. Avaan puhelimeni ja raotan toista silmääni. Puhelin on täynnä viestejä. Kuuntelen ne. Lukea en pysty. Huolestun, kun viestien kautta alan ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Voin kuolla. Kyyneleet tulevat silmiini ja valuvat alas. Kuuntelen viestin toisensa perään ja jätän kirjoitetut viestit huomioimatta. Alan järjestellä automaattisesti luonteelleni kuuluvasti asioita. On myöhäinen ilta. On siis kulunut viitisen tuntia siitä, kun menin autooni. Soitan ensimmäisenä ystävälleni, joka pitää huolta lapsistani. Soitan äidilleni, joka on huolesta suunniltaan ja kertoo minun soittaneen aiemmin ja kertoneen minulla olevan migreenin. Olen sanonut,ettei ole mitään huolta. Nyt ilmoitan, että kaulavaltimoni on revennyt. Muuta en tiedä. Äiti sanoo lähtevänsä heti Helsinkiin lasten luoksi. Kello on kaksitoista yöllä. Soitan miesystävälleni, joka on huolissaan, kun ei ole saanut minua moneen tuntiin kiinni ja sitten lopulta soittanut pojalleni, joka kertonut minun olevan sairaalassa. Hän sanoo lähtevänsä Suomeen joka tapauksessa seuraavana päivänä. Mietin miten kiitollinen saan olla, että lähelläni on ihmisiä, jotka aidosti auttavat minua. En jaksa soittaa enempää puheluja vaan annan äidilleni vastuun tiedottaa asioista. 

Yö tuntuu pitkältä ja kivuliaalta. Ihmiset vaikeroivat. Yritän olla mahdollisimman hiljaa, etten häiritse muita. En saa nukutuksi. Nälkä alkaa tuntua vatsassani ja pyydän juotavaa. Oksennan. En pysty pitämään silmiäni auki, en pysty liikkumaan, en nielemään kunnolla. Särky niskassani ja päässäni aaltoilee. On aamu. Pyydän aamupalaa. Minulle sanotaan,etten saa syödä mitään, sillä menen pian magneettikuvaukseen. Aivoissani epäillään infarktia. On ilmeisesti epäilty oireenkuvan mukaan jo jonkin aikaa. Minulla on nälkä. En tiedä missä järjestyksessä asioista tapahtuu. Asiat sekoittuvat päässäni. Kuvauksessa on tuskallista olla. Oksennus meinaa tulla. Sinnittelen. 

Osastollakaan minulla ei ole käsitystä päivästä eikä ajasta. Äitini ja isommat lapseni tulevat käymään. En muista käynnistä mitään. En muista myöhemmin , kuka lapsista oli äitini kanssa. Minulle on kerrottu aivoinfarktin edenneen aivorunkoon ja jatkosta ei osata sanoa mitään. Olen niin tokkurassa, ettei asiat jää mieleeni sen tarkemmin. Seuraavien päivien aikana miesystäväni käy luonani, joku lapsistani ja äitini. Muita en halua tavata. En jaksa. Kuulen kuinka viereisessä sängyssä intuboidaan miehenkilö. Selviämismahdollisuudet ovat pienet. Toisessa päässä vaikeroidaan. Sama ääni, joka on pitänyt meitä hereillä päivin öin. Ihana hoitajani kertoo kyseisen ihmisen olevan puhekyvytön ja siksi vaikeroi. Ymmärrän. Itse yritän olla reipas vaikka asiat alkavat pyöriä päässäni. Mitä tapahtuu lapsilleni jos kuolen? Miten toivun? Mitä tapahtuu jatkossa? Kostetaanko sairastumiseni minulle? Ensimmäistä kertaa minussa herää kuoleman pelko. En halua kuolla. En nyt. Ei vielä. Päivät kuluvat. En tiedä, miten kauan olen ollut osastolla, kun viimein minut siirretään neurologian kuntoutusosastolle toipumaan. Oksentelu on vähentynyt estolääkkeiden avulla. Pääni ja silmäni särkeävät edelleen ja joudun pitämään silmiäni kiinni. Ihana hoitajani on saanut minulle oman huoneen. Saan sen, kun olen nuori potilas ja minulla on lapsia. Olen äärettömän kiitollinen. Hyviä ihmisiä on olemassa.  Siirryn osastolle sängyssäni. En pysty vielä istumaan.