Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa ajatuksiani ulos, jotta myöhemmin voin ymmärtää kokemaani paremmin. Nyt vihdoin otin siihen ajan,pienen hetken itselleni. Kirjoittamiseen sysäsi tällä kertaa pienen tytön kysymys:" Miksi sun toinen silmä on paljon enemmän kiinni ja punainen koko ajan?" Kysymys oli pysäyttävä. Olen itse huomannut, että halvauksen aiheuttama Hornerin oireyhtymä on jäänyt kasvoihini jättäen oikean silmä roikkumaan ja ajoittain väsymyksen tullessa myös suupieleni roikkumaan. Viime aikoina silmä on ollut jatkuvasti myös tulehtunut ja turvonnut. Aina aikuisilta asiasta kysyessäni saan vastaukseksi, ettei kasvojeni erilaisuutta huomaa. Mutta lapset, jotka aidosti meitä tarkkailevat, uskaltavat totuuden sanoa. Se ei satuta minua, päinvastoin, koen, että en ole asiaa kuvitellut vaan se on totta. Tämä sairaus on näkyvä vaikkakin hienovaraisesti. En juurikaan onnu mutta rappusissa minun pitää pitää kiinni aina kaiteesta. Toisinaan kompastun jalkoihini ja muistini kuo

  Tänään havahduin ajatuksissani siihen, miten kaksi vuotta sitten olin kovassa päänsäryssä. Asiat olivat saaneet jonkilaisen suunnan ja uusi työpaikka odotti eikä edes päänsärky, joka ajoittain oli tuskaista, saanut minua pohtimaan kipua sen suuremmin. Enpä tuolloin juhannuksen ihastumisen tuoksinassa osannut ajatellakaan, millainen elämänmuutos minulla olisikaan edessä reilun kuukauden kuluttua. Elämänmuutos, jota en olisi tarvinnut osaksi arkeani.  Olen kuullut monen sanovan, kuinka aivoverenkiertosairaus on tuonut paljon positiivisuutta elämään, antanut uuden tavan katsoa asioita ja tuonut uusia polkuja eteen. Itsekin ajattelen näin ajoittain. Olen kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että koen, että minun pitäisi olla kiitollinen etten kuollut ja toisaalta elämästäni on lähtenyt niin paljon tärkeitä, iloa tuottavia asioita pois sairastuttuani. Tunneskaalat vaihtelevat särkyjen ja yksinäisyyden mukaan. Ajoittain olen iloinen vanha itseni ja osaan nauttia hetkestä. Sitten huomaankin

Toivoin uudelta vuodelta rauhaa ja tasaisuutta. Sitä sainkin, ensimmäiset viikot, ja nautin joka siemauksesta. Edes jatkuva kuumeilu ja huonovointisuus ei saanut minua murehtimaan. Kävin ihania keskusteluja ystävieni kanssa ja tein pitkiä kävelyretkiä kuumeen salliessa. Koronatestit näyttivät kerta toisensa jälkeen negaa ja kuumeelle ei löytynyt selitystä. Aloitin uuden kokemustoimijakoulutuksen missä tapasin upeita ihmisiä. Yliopisto-opintonikin jatkuivat normaaliin tapaan. Alkuviikot olivat täynnä hienoja kokemuksia. Hermosäryt olivat lievemmät ja tasapainokin toimi uuteen normaaliin tapaansa.      Viime viikolla pääsin sanomaan ystävälleni siitä, miten kivaa on, kun ei tapahdu mitään. Sitten tapahtuikin harmiton liukastuminen ja mursin ranteeni pahasti. En voinut syyttää edes heikkoa tasapainoani vaan puhtaasti matkassa oli huonoa tuuria. Elämäni ensimmäinen käden tapaturma ja ensimmäinen kipsi. Rannetta puudutettaessa ja vielä reponoitaessakin vain naureskelin huonoa tuuriani. Kaat

  Huomenna tulee kuluneeksi 1 vuosi ja 4 kuukautta uuden elämäni alusta. Lottovoittona infarkti on aikamoinen kokemus tällä elämän polulla ja kun sen saa melko nuorena( tai eihän nelikymppinen enää nuori ole) niin se tuntuu epätoivotulta lottovoitolta. Olen kuitenkin selvinnyt. Se on vaatinut valtavan määrän tahtoa ja uskoa siihen, että selviän tulevasta. Tällä hetkellä, tänä päivänä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy.     Olen viimein saanut aloitettua kuntoilun ihan oikealla kuntosalilla, ihan oikeiden ihmisten parissa. Tuntuu uskomattomalta, että minä olen päässyt ihmisten ilmoille ja vielä lempipuuhani pariin. Olen saanut huomata, että minulla on vielä joitain lihaksia jäljellä, sillä treenin jälkeinen kipu on tuntunut juuri niissä oletetuissa lihaksissa. Jännänä puolena treenamisessa on se, etten edelleenkään tunne vasemman puolen raajojani kunnolla ja niiden hahmottaminen on haastavaa. Myöskään kipua vasemmalla puolella ei tunnu treenissä, joten pitää olla äärimmäisen tarkkana s

 Elämän pienet ilot koostuvat päivän kahvihetkistä kaupungilla sekä iltaisin siitä, kun hiljaisuus saapuu ylleni ja voin nostaa jalkani ylös lepäämään. Samat hetket kuitenkin tuovat muistutuksen siitä, kuinka elämä muuttuu yhdessä hetkessä ja paluuta entiseen ei ole. Oma mieli on pahin viholliseni mutta samalla läheisin kumppanini. Haluaisin päivisin olla töissä, tuntea itseni tarpeelliseksi ja iltaisin haluaisin nauttia omasta ajasta ilman, että väsymys valtaa ruumiini ja lääkkeet turruttavat kroppani. Haluaisin nauttia toisen aikuisen seurasta, tuntea olevani haluttava ja ihana. Turhamaisia ajatuksia mutta varsin normaaleja useimmille meistä.      Luin vuosi sitten kirjoittamiani ajatuksia ja niistä huokui toivo ja usko parempaan. Nyt kun sairastumisestani on kulunut vuosi, kaksi kuukautta ja 21 päivää, on toivo muuttunut realismiksi ja yksinäisyydeksi ja usko ollut koetuksella. Pääni MRI- kuvista ei löytynyt uutta, joten mitään selkeää syytä fyysisen kuntoni romahtamiselle ei lääket