Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Hengitän . Hengitän syvään. Katselen ympärilleni. Ihmettelen. Joko tämä oli tässä. Ei enää uusia päätöksiä. Ei muutoksia. Ei uutta paperityötä. Ei lomakkeita. Enpä usko, eiköhän kohta tule taas uusi muutos, uusi päätös ja uusi murhe. Jälleen kerran ihmettelen, miten sairastuneen pitää selvitä kamalasta byrokratiaviidakosta. Miten aivovamman, aivovaurion tai aivoihin kohdistuneen muutoksen kokenut pystyy suoriutumaan yksin kaikesta tästä ylimääräisestä taakasta kaiken muun muutoksen keskellä. Olen koko syksyn yrittänyt selviytyä sairauden tuomien muutosten kanssa. Olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti myös niinä ei niin positiivisina hetkinä. Olen keskittynyt lapsiini ja paranemiseeni. Minulla on ollut upea pieni tukiverkko, joka on päivittäin auttanut minua ja vähän laajempi tukiverkko, joka on säännöllisesti tukenut. Siitä olen äärettömän kiitollinen heille. En ole miettinyt aktiivisesti taloudellista tilannettani vaikka se onkin takaraivossa jyskyttänyt säännöllisesti. Olen vain

Tänään se iski illalla, syvä toivottomuuden tila. Elämän epäoikeudenmukaisuus ja viha koettua kohtaan. Ihmiset tarkoittavat hyvää hokemalla sinulle, ole armollinen, ei se haittaa, nyt vain olet. Voi kunpa se olisi niin yksinkertaista olla ajattelematta, kokematta, tuntematta. Haluaisin huutaa ja kiljua tätä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Haluaisin huutaa, että minua pelottaa tulevaisuus. En uskalla heittäytyä siihen nuoruuden innolla, en positiivisuudella, en millään. En halua enää pettyä, en kokea samoja asioita uudelleen. Haluan tietää, mitä tapahtuu, jotta voin vapaasti hengittää ja olla onnellinen. Epävarmuus on pahinta, mihin tällaisessa tilanteessa voi joutua. Epävarmuus kaikesta, parantumisesta, toimeentulosta, turvallisuudesta ja onnesta.  Koko elämäni on ollut taistelua ja vahvaksi kasvamista. Nyt saisi jo riittää, joku muu voisi ottaa nuo asiat kantaakseen. En jaksaisi aina olla vahva ja rohkea, en itsenäinen ja päättäväinen. Haluaisin tuntea rakkauden ja sen tuoman varmuuden

 En ole jaksanut kirjoittaa blogia suuren väsymystilani takia. Elämässä on ollut taas kuluneen viikon aikana niin paljon haasteita, että päivät ovat menneet selviytymiseen. Olen joutunut pohtimaan sitä, miksi toiset meistä joutuvat elämässään niin koville ja toiset eivät. Vastausta en ole edelleenkään löytänyt enkä oikein usko karmaankaan, sillä kuitenkaan tässä elämässä paha ei ole saanut palkkaansa vaan päinvastoin. Viime viikolla selvittelin kuntoutustukihakemukseni asioita, jotka lääkäri oli tehnyt pieleen eli B- lausunto oli täysin pielessä. Tämä on sinällään pieni asia ja muutettavissa uudella lausunnolla mutta minulle iso asia, sillä se tarkoitti sitä, etten tule pitkään aikaan saamaan minkäänlaista kuntoutustukea, saati muutakaan tukea. Toimeentulohakemus on siis tehtävä joulun alla, jotta selviämme arjesta. En olisi koskaan uskonut, että 44- vuotiaana, joudun hakemaan toimeentulotukea. Tämähän pitäisi kaiken järjen mukaan olla aikaa, milloin talous pikkuhiljaa alkaa olla kunno

 Aika. Se on mennyt koko syksyn todella nopeasti. Tuntuu, etten ole pysynyt perässä. On kuin olisin elänyt sumussa koko alkaneen syksyn ja pikku hiljalleen herätä tulevaan talveen. Oma tunnemaailma on pikkuhiljaa palautunut ja kadonneet ääripäät ovat puskemassa tunneskaalalla taas läpi. En kaipaa niitä. Haluan hitaan ja tasaisen maailman takaisin. Ilman stressiä ja turhia ajatuksia murheista. Haluan kokea onnen ja riemun enkä pelkoa ja ahdistusta. Pitäisi kai olla iloinen, että MINÄ alan palata elämään. Mutta minussa juuri se minä on muuttunut kuluneiden kuukausien aikana. En ole enää se minä, joka olin viime kesänä. Olen turvallisuuteen pyrkivämpi, hitaampi ja realistisempi. Olen ymmärtänyt, että vaikka tekisin mitä tahansa, on tämä maailma rakennettu niin, että asiat, jotka tulevat eteemme, on otettava vain vastaan. Yritettävä ymmärtää niitä ja kestää. Kasvaa niiden yli eikä antaa niiden kaataa itseään allensa. On nähtävä pitkälle tulevaisuuteen. Otettava positiivinen mieli vaikka ka

 Osallistuin elämä on hyvää- kuvahaasteeseen facebookissa.Alkuun jouduin miettimään, mitä positiivisia ja hyvää elämää kuvaavia kuvia puhelimestani löytyy viime ajoilta. Osoittautui, että hyvät asiat olivat niitä arkisia arjen juttuja, joista ei kuvia tule otettua. Parasta elämässä tällä hetkellä minulle on rauhallinen ja turvallinen olo. Miten sen voisi näyttää kuvina? Koti, paikka, jossa olla oma itsensä. Lapset ja rakkaat ympärillä. Terveys. Tunne siitä, että elämä kantaa. Kulunut viikko on ollut rauhallinen ja olen ollut vain kotona. Oloni ei kuitenkaan ole ollut terve eikä aina  turvallinen. Olen kärsinyt voimakkaasta väsymyksestä, joka alkoi ilmoitella itsestään jo viime viikolla. Nyt väsymys meni niin valtavaksi, etten pysynyt hereillä vaikka halusinkin. En jaksanut aamulla pysyä hereillä vaan menin takaisin nukkumaan, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Muistini ja ajantajuni katosi. En aina tiennyt, missä olen tai mitä tapahtuu. Tämä toi turvattomuutta ja pelkoa. Mietin monen

 Eilisen päivän jälkeen ymmärsin jälleen, miten paljon minun on levättävä. On ymmärrettävä, etten voi jatkaa kuten ennen. Asia on vielä niin uusi, ettei se selvästikään mene selkäytimeen vaan rasitan itseäni edelleen liikaa suhteessa jaksamiseeni. Eilisen pysäytysmerkit olivat näkyvissä jo aamulla ja sen vuoksi nukuinkin niin pitkään kuin oli mahdollista. Nykyisiin harrastuksiini kotona istumisen ja blogin lisäksi kuuluu kahvittelu. Muutos on melkoinen ihmiselle, joka tottui treenaamaan 5-6- kertaa viikossa ja jolle urheilu on aina ollut henkireikä ja voimavara. Eilen siis päätin lapseni harrastuksen ajaksi mennä kahville. Tuloksena oli se, että unohdin käsilaukkuni kahvilaan ja havaitsin sen vasta puoli tuntia myöhemmin. Onnenkantamoisena laukku löytyi ja sisältökin oli pysynyt koskemattomana. Päivän sählingit eivät tietenkään jääneet siihen vaan tullessamme kotiin raitiovaunulla tuttuun tapaan, noiusimme päätepysäkillä pois. Tuolloin minulla tuli jonkinlainen blokki, enkä tunnistanut

Tänään isänpäivänä olen kiitollinen omasta isästäni, joka antoi minulle tahdonvoiman ja itsenäisen kyvyn ajatella ja puolustaa itseäni. Kannusti urheilemaan, kilpailemaan ja opiskelemaan. Antoi mahdollisuuden nähdä maailmaa ja kokea ja elää maailmaa ja oppia virheistämme. Isäni kuoli muutama vuosi sitten, varsin `nuorena`äkillisesti syöpään. Mitään ei ollut tehtävissä, ei mitään. Hän oli voima ja vahvuus. Hän oli turvasatama. Soitto isälleni ja hän oli jo matkalle luokseni pelastamaan kuopuksensa turvaan. Hän teki kaikkensa lapsiensa eteen mutta ei kuitenkaan siloitellut tietämme vaan antoi meidän itse oppia asiat vaikka ne tapahtuivat toisinaan vaikeuksien kautta. Hän oli aina läsnä. Hän oli isä. Sitten isäni kuolema muutti kaiken. Olen tyytyväinen siitä vahvuudesta ja voimasta, millä vanhempani minut kasvattivat. Se on tietysti vaatinut veronsa, kuten tämän stressin aiheuttaman aivoinfarktin(kaulavaltimon dissekaation) mutta isäni kasvatuksen mukaisesti puolustan lapsiani aina hautaa

Kolme viimeistä päivää on mennyt suunnattoman väsymyksen parissa. Onneksi pelastava enkelini, äiti, on ollyt luonamme pyörittämässä arkea ja minä olen saanut kipuilla ja kiukutella itselleni ihan rauhassa. Väsymys on sekoittanut ajatuksia ja tuonut ah niin ihanan aivosumun taas arkeen mukaan. Olen kuitenkin suoriutunut päiville asettamistani hommista, joita ei tosin ole kovin montaa ollutkaan. Nielemisvaikeudet ovat helpottuneet ja mieli on edelleen ollut syksyisen kirpeä. Tukisukat sain hankittua vihdoin ja viimein. Olin siirtänyt väsymykseni takia hakua yli viikon ajan. Äitini patistamana nyt kuitenkin ne jalassani jököttävät, halusin tai en. Ostin lääkinnälliset, mittojen mukaan tulevat sukat, jotka olivat keskivahvuiset. Tarkkaa en muista, sillä keskittymiskykyni kaupassa oli taas lalalalallaaa- tasolla ja vaan hymyilin myyjälle kauniisti tai ainakin yritin haukotuksiltani hymyillä. Turvotus on onneksi laskenut merkittävästi eikä vasen jalkateräni ja nilkkani muistuta enää kaupan j

 Voi huoh! Nyt tulee postaus, joka ei ole positiivista ja iloista sepustusta, joten jos et halua lukea valitusta, niin kannattaa hypätä yli. Jotta elämä ei infarktin aiheuttaman neuropsykologisten haasteiden ja väsymyksen vuoksi olisi liian haastavaa, niin eilisen super rankan päivän kruunasi puhelimeni ( alle vuoden vanha iphone) totaalinen sekoaminen. No, sekoilu toki sopii tähän kuvioon vallan mainiosti mutta sen tuomat haasteet taasen tuntuivat jo eilen liian kovilta jaksaa selvittää. No, luonteelle ominainen piirteeni, sinnikkyys, otti vallan ja aloitin puhelingaten vielä kello neljä iltapäivällä. Palatakseni vielä hetkeksi eiliseen, olin siis varautunut jo raskaaseen päivään, sillä päivääni oli ahdettu neljä kuntoutustapahtumaa, jotka jo itsessään vievät, yksikin siis, voimia ja tuottavat väsymistä. No, näistä kuitenkin selvisin ja kiireellä laitoin vielä lapsukaisille ruokaa, joka tietenkin oli heidän mielestään pahaa ja liian tulista. Toinen valitti tulisuutta ja toinen taasen

 Odotin viikonloppua koko viikon. Pitkästä aikaa saisin viettää ´aikuisten vuorokauden´. Se on ollut minulle harvinaista herkkua viimeisten 15 vuoden aikana, kun olen ollut pääosin yksin lasteni kanssa. Alkuvuosina en osannut nauttia näistä hiljaisista vuorokausista, jolloin kukaan ei kysele perääni tai laita aikatauluja kalenteriini. Nyt neljäkymppisenä olen oppinut arvostamaan sitä, että isoimmat lapset pärjäävät ilman äitiä ja nuorin selviää kohtalaisesti ikävästään muualla ollessaan. Olen yrittänyt ajatella itseäni ja sitä mitä itse tarvitsen voidakseni hyvin tai paremmin. Olen kuitenkin edelleen upea nainen vaikka elämä onkin heittänyt päälleni jos jonkinmoista lokaa, joista viimeisenä tämä aivoinfarkti. Olen oppinut käsittelemään, kantapään kautta, näitä elämän alamäkiä yhä paremmin ja etsimään niistä positiivisia asioita. Nytkin nautin siitä, että voin kuunnella omaa musiikkiani eikä kukaan vaadi minulta mitään juuri nyt. Olen myös löytänyt viimeisten vuosien aikana naiseuteni e

 Tätä päivää olen odottanut ja pelännyt. Vihdoin saan vahvistusta aivojeni tilalle. Aivot siis edelleen ovat paikallaan ja vaikuttavat jopa toipuneen varsin hyvin. Yöllä heräsin jo viiden jälkeen poikani kolisteluihin keittiössä. Hän teki aamupalaa ja valmistautui aamutreeneihinsä. Yritin saada vielä unen päästä kiinni mutta ajatukset pyörivät miesystäväni sairaalatutkimuksissa ja omassa tulevassa tutkimuksessani. Katselin kelloa ja kattoa vuorotellen aina siihen asti, kun kuopukseni hymyssä suin tuli viereeni kertomaan rakkaudentunnustuksiaan. Murheet kaikkosivat samantien tämän pienen Duracelin ollessa kainalossa. Äiti:`Jos sä muuttaisit 1000km päähän niin mä tulisin sun perässä:``Minä rakastan sua eniten maailmassa.`Anna pusu, anna hali.Äitiiiii.... tänään on lelupäivä`Ja samassa hän pomppasikin sängystä ylös. Ei tietenkään pukemaan vaan leikkimään. Katselin hänen touhujaan hymyssä suin ja totesin jälleen itselleni, että asiat ovat varsin hyvin elämässämme.  Nuorimmaisen lähdettyä k

 Olen kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka, paikka mihin voin palata, kun paranen, jos paranen. Työhön palaamiseen asetetaan kuitenkin ihmeellisiä ehtoja. Jos saat ansiosidonnaista päivärahaa etkä paranekaan työkuntoiseksi, joudut maksamaan rahat takaisin,siis joka pennin!! Eihän palkkaakaan tai normaalisti työttömyyspäivärahaa ihminen joudu takaisin maksamaan mutta vaikeasti sairastunut joutuukin. Jos taas haet kuntoutustukea, tulee sinun olla työkyvytön vuoden verran, ei 10 kuukautta tai puolta vuotta vaan vuosi, muuten et saa penniäkään. Miten tämä voi olla edes mahdollista? Ja miten sairastunut ihminen voi edes saada selville moista jos toiminnanohjaus ja ajattelukyky on heikentynyt. Ja miten ihmisen tulisi pärjätä, jos ei saisi rahaa moneen kuukauteen, kun päätöksen teossa kestää. Millä elättää lapset? Toimeentulotukea voi hakea mutta ei se riitä ihmisarvoiseen elämään yhden huoltajan ja kolmen lapsen perheessä. Tietysti lapset voivat lopettaa harrastamisen, puhelimet void

 Tänään on hyvä päivä. Pieniä ilon hetkiä, kuten positiivisia, kannustavia ammattilaisia, jotka tekevät parhaansa toisten eteen. Kuuntelevat sinua, ymmärtävät huoliasi. Epäitsekkäitä ystäviä, jotka aidosti kysyvät kuulumisiani ja voimavarojani. Ystäviä, jotka välittävät vaikka et olekaan enää se sama ihminen, johon ovat aikoinaan tutustuneet. Rakas äitini, joka leijonaemon tavoin pelasti taas meidän viisi viimeistä vuorokauttamme tulemalla apuun arjen haasteiden kuormittaessa minua. Äiti, joka ymmärtää kyyneleeni ja fyysisen voimattomuuteni ilman sanoittamista. Silmäpolilla sain vihdoin syyn jatkuvalle silmäsärylleni ja lisälähetteitä jatkotutkimuksiin. Loistavat uneni, piristivät jälleen päivääni ja sain nauraa hyvälle mielikuvitukselleni jälleen kerran. Sairastuminen pudottaa ihmisen ulos normaalista arjesta, lisää ulkopuolisuuden tunnetta, huonommuuden tunnetta ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa masennusta. Infarkti on vakava ja hyvin moninainen sairaus, joka yllättää joka päivä it

  Meidän yhteiskuntamme hoitaa hienosti akuutin sairastumisemme ja siihen liittyvät kuntoutuksen tarpeemme, ainakin pääkaupunkiseudulla. Olen kyllä kuullu juttuja täysin päinvastaisestakin tavasta toimia, mikä olisi yksi keskustelunaihe. Olemme eriarvoisessa asemassa, riippuen missä päin Suomea asumme. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää. Olen itse saanut mielettömän upeaa hoitoa ja tukea terveydenhuoltohenkilökunnalta. Tuki on ollut sairauteni hienosti huomioon ottavaa ja jopa hyvin henkilökohtaista. Todelliset ammattilaiset ovat olleet asialla ja pitäneet minusta hyvää huolta. Toisin on yleinen byrokratia ja arjesta selviytyminen. Jos sairautesi on pitkäaikainen ja vakava, odotetaan sairastuneelta yliluonnollisia kykyjä ja ammattiurheilijan kestävyyttä ja sitkeyttä selvitä byrokratiaviidakosta. Jos sairastumisesi ei mene ohjekirjan mukaisesti, sinua heitellään ja tuupitaan eri suuntaan kuin myrskyssä konsanaan. Yrität pysyä pystyssä  mutta vakavasti sairas ei tällaisessa myrskyssä yksin

  On jo lähes kaksi kuukautta sairastumisestani. Aika on vain mennyt. En ole mielestäni tehnyt mitään mutta päivät vain soljuvat ohitseni. Viikon touhut ovat vieneet kaikki voimani. Olen nukkunut lähes 15 tuntia ja olen edelleen fyysisesti väsynyt. Kirjoittaminenkin tuntuu haastavalta eikä sormet tahdo totella ja pysyä mukana tahdissani. Jouduin väsymyksen vuoksi perumaan tämän päivän kuntoutukset. Kauppaan pitää jaksaa kuitenkin lähteä, sillä jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Olen siirtänyt kaupassakäyntiäkin ja tyhjentänyt pakastimen ruuista.  Tätä on fatigue, joka hallitsee toisinaan monen stroke- potilaan elämää. Tämä on nyt minunkin elämääni ja se pitää hyväksyä. On oltava armollinen, kuten kaikki minulle hokevat, ja annettava itselleen aikaa. Kiireinen elämä suorituspainoitteineen yrittää pilkistää lähes päivittäin. Olenhan viimeiset 20 vuotta elänyt kiireen ja suorituspaineiden keskellä. Lyhyet unet, opiskelu, lapset, työ ja harrastukset ovat kuljettaneet minua paikasta toiseen mi

 Omassa elämässäni kello ja aika ovat menettäneet lähes merkityksensä. Ainoastaan klo 9 ja 21 lääkeajat on muistettava tai oikeastaan niistä muistutetaan, jotta muistaisin. Muuten päivät vain menevät peräkanaa eikä aamulla tai illalla ole minulle juuri eroa. Kaikki vain soljuu eteenpäin. Ääripäät ovat hioutuneet pois ja tunteet ovat sulassa sovussa sisimmässäni. Vanhaa minua on jäljellä palanen. Kaikki muu sisälläni on jotain vierasta ja uutta. Vartaloni ei tunnu omaltani vaikka ulkoapäin katsottaessa se näyttää minulta. Tunnen olevani tarpeeton mutta silti tärkeä. Viimeisten viikkojen aikana olen haalinut sisälleni lempeyttä ja voimaa. Rauhallisuus on ottanut minut syliinsä. Tuli ja salamat ja jatkuva myrsky ovat kadonneet kauas ulottumattomiin. Tavoitteet kulkevat ajatuksissa tiiviisti mukana mutta vielä ei ole aikaa niiden asettelulle. On vain tämä hetki, muusta ei jaksa vielä unelmoida eikä tulevaa halua vielä pelätä. Odotan enkä etsi ratkaisua. Se tulee luokseni, kun sen aika on. 

 Eiliseltä sairaalareissulta tuli taas ymmärrys siitä, etten voi hoputtaa asioita. Olen samanlainen kuntoutuja kuin muutkin aivoinfarktipotilaat. En olekaan superkuntoutuja, joka päättää vain olla terve ja palata normaaliin arkeen. Tänään olen taas vain nukkunut, toivonut näkökyvyn parantuvan ja nielemisvaikeuden poistuvan. On melko automaattisia asioita, joiden merkityksen huomaa vasta kun ne häviää. Sain myös vahvistuksen sille,että pitkäkestoinen stressi ja kaulan manipulaatio yhdessä ovat todennäköisesti tämän dissekaation takana. Mitään ei voi varmuudella sanoa mutta näin asiaa tulkittiin. Tänään luin epikriisiä sängyssäni vain huomatakseni, etten saanutkaan liotushoitoa ja infarkti pääsi etenemään aivorunkoon. Sain myös oppia, että infarktin jälkeen niskan venyttelyt voivat aiheuttaa takapakkia, varsinkin jos on liikkunut useita kilometrejä päivässä kävellen. Tänään olen siis pääosin vain nukkunut aivan kuten muutkin infarktin saaneet ja fatiikista kärsivät kanssaihmiseni. Aivoru

 Pari päivää on mennyt väsymyksen parissa. En ole jaksanut juuri muuta tehdä kuin nukkua aamupäivät ja iltapäivisin olen keskittynyt olemaan lasten kanssa. Väsymys on jotain, mitä en osaa kuvata. Se vie kaiken voiman kehosta. Pää ei osaa tulkita asioita ja aika tuntuu menettävän merkityksensä. Aivosumu kuvaa tilaa varsin hyvin. Et tunne itseäsi fyysisesti väsyneeksi mutta silti et jaksa liikuttaa raajojasi tai ajatella mitään. Olet vain ja et kuitenkaan ole. Kummallinen tunne, joka ei mene minkään aiemmin kokemani piiriin. Tästä väsymyksestä ja kipujen seuraksena jouduin päivystykseen sillä kasvoni puutuivat yhtäkkisesti eilen illalla ja nieleminen vaikeutui. Silmä aloitti taas kipukohtauksensa  ja alkoi roikkua uudelleen. Tänään siis istuin väsyneenä muiden joukossa päivystyksessä, sillä soitto lääkärille oli aiheuttanut pikaisen määräyksen sairaalaan. Mahdollinen uusi infarkti tai jotain muuta? Tunnit menivät nopeasti aivosumun ansiosta. Loistava terveydenhuoltomme otti kivut jälleen

  Sanotaan, ettei ihminen muutu. Monet meistä uskovat kuitenkin muuttuneensa ja näkevänsä maailman eri tavoin mutta tuottavat samoja käyttäytymismalleja kuitenkin. Se heille toki suotakoon. Itse uskon, että ihminen vasta katastrofin, onnettomuuden tai vakavien kokemusten jälkeen muuttuu persoonaltaan jollain tasolla.  Moni asia menettää merkityksensä. Tämän jälkeen tulee helposti mieleen karsia epäterveet ihmissuhteet pois elämästään ja keskittyä vain positiivisia asioita tuoviin ihmisiin. Voimavarat eivät vain riitä itselle turhiin ajatusmalleihin. Itse toivon jaksavani kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat asiat ja muutokset. En jaksa niitä sen enempää jakaa, sillä toisen asemaan on todella vaikea asettua ja sitä en edes itse kaipaa.  Tänään olen useaan kertaan miettinyt, miksi taas minä? Miksi nämä asiat tapahtuvat minulle? Eikö jo huonon karman pitäisi loppua tai edes siirtyä muualle? Sanonta, ihmiselle annetaan vain se, minkä kestää, on sellaisen ihmisen keksimä fraasi, joka ei ol

 Kolme viikkoa taaksepäin makasin sairaalassa letkuissa sikiöasennossa, joka oli ainoa asento, missä pystyin olemaan. Näkö ei toiminut ja silmiä ei voinut pitää auki. Jalat eivät toimineet eikä tuntoa ollut kasvoissa eikä toisessa kädessä. Nieleminen oli haastavaa. Olin juuri saanut tietää infarktin löytyneen aivorungosta. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kuolleet tähän. Olen onnekas. Tänään päättäväisenä teimme äidin kanssa pienen retken kahvilaan keskustaan. Olin vakaasti päättänyt mennä juomaan kauan kaipaamani cappuccinon. Tunnin reissu näytti sen, että vaikka kotona pystynkin jo varsin hyvin toimimaan, on tilanne aivan eri hälinässä ja ihmisvilinässä. Kroppa jaksaa mutta pää ei pysy vielä tahdissa mukana. Takaisin taaperrettiin heiluen ja horjuen mutta selvittiin. En kaatunut ja olen ylpeä jaksamisestani. Pikku hiljaa ja kärsivällisesti eteenpäin. Aikaa on koko loppuelämä.