Elämän pieniä iloja isojen haasteiden keskellä

 En enää pysy mukana laskuissa siitä, kuinka monta viikkoa infarktista on. Muistaakseni 11 viikkoa. Tästä uudesta elämästäni on tullut niin arkipäivää, etten edes muista kunnolla, millaista oli ennen. Väsymys hallitsee päiviäni vaikka yritän taistella vastaan. Nytkin väsyttää mutta en halua hukata tuntiakaan siihen, että nukkuisin. Tiedän myös, että pienet unet kestävät suunnitellusta puolesta tunnista useisiin tunteihin. Kahvin kulutukseni on kasvanut, samoin energiajuomien. En usko, että niistä on hyötyä mutta plasebo- vaikutus kuitenkin ehkä. Päiväni soljuvat varsin nopeasti, johtuen siitä, että jumitan usein paikallani ja huomaan tunnin pari kuluneen pelkästään istumalla. Haluan olla yhtä tehokas kuin ennenkin enkä halua hyväksyä hitauttani ja muistini tuomia haasteita. Olen myös huomannut yhä enemmän toiminnanohjauksen sekavuutta kuten tahtomattani olen aina menossa rullaportaissa väärään suuntaan tai väärään kulkuneuvoon jne. Mennessäni suihkuun huomaankin peseväni kattilaa ja muuta kivaa. Tällaiset naurattavat jonkin aikaa mutta, kun niistä tulee arkea niin alkaa jopa pelottaa. Hienomotoriset taidot ovat myös haastavia.En välttämättä huomaisi tätä, ellei toimintaterapiassa tehtäisi harjoitteita, jotka eivät sujukaan normaalilla tavalla. Jatkuva tunne vasemman käden irtonaisuudesta tulee esille. Yritän silti tasapuolisuuden nimissä käyttää molempia yläraajojani mutta virhemalleja tuee jatkuvasti ja liikeradat eivät toimi samalla tavalla. Vasen pohkeeni ja nilkkani on ollut merkittävästi turvonneet viimeisen viikon aikana mutta en jaksa olla huolissani. Enkä millään jaksaisi turhaan lähteä sairaalaan tarkistukseen vaikka sitä herkästi suositellaankin. Ihanaa on huomata, miten herkästi kuntoutuksen yksikkö hoitaa asioitani ja tulee tunne, että he todella ajattelevat minun parastani. Tulee tunne, että minusta välitetään ja tervehtymistäni edesautetaan kaikin mahdollisin keinoin.

On ollut myös ihanaa jutella hyvän ystäväni kanssa aamuisin, kahvitreffien kautta puhelimella. Puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä eikä keskusteluista puutu itseironiaa tai sarkasmia. Ymmärrämme toisiamme jo elämäntilanteidemme tuomien haasteiden ja lasten erityisyyksien vuoksi. Se on voimavara, millä jaksan pitkälle päivään. Olen arkisin hyvin yksinäinen ja vaikka päiväni kuluvat ihan mukavasti, lähinnä leväten, kaipaan kuitenkin ystäviä ja aikuiskontakteja. Iltapäivät ja illat menevät mukavasti, kun saan olla lasteni kanssa ja auttaa koulutehtävissä ja arkisissa asioissa. 

Tiedän, että koronaa pelätään mutta itse koen, että tämä infarkti on ollut koronaakin kovempi koettelemus, mitenkään väheksymättä sitä.   Olen niin pudonnut kaiken ulkopuolelle. En halua tuoda valittaen asioitani esille vaan hymyillä ja olla kiitollinen kaikesta positiivisesta elämässäni mutta kyllä tällainen sairaus muuttaa ihmistä ja vahvistaa erilaisuuden tunnetta. Minulle isoja asioita ovat ne hetket, kun pääsen kauppaan tai vain kahville. Silloin, en murehdi väsymystä, kipuja tai rahan puutetta. Silloin olen samanlainen kuin muutkin.  Haaveilen myös salille pääsystä vaikka en siellä vielä pysty paljoa tekemään mutta pelkkä ajatus kovasta treenistä saa minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi, omaksi itsekseni. Tällä hetkellä oma ulkonäköni ei miellytä minua ja tiedän olevani turhamainen mutta kun on aikaa ajatella tapahtunutta ja huomata muutoksia niin ajattelutavassa kuin kropassakin, niin se laittaa välillä tunteet pintaan. Olen myös huomannut, miten paljon minulle merkitsevät kauniit sanat ja teot. Haluan tuntea olevani rakastettu ja huomioitu. En kaipaa sitä normaalia enempää mutta tällainen tapahtuma vaikuttaa omaan itsetuntoon, halusi sitä tai ei. Kaipaan pysyvyyttä arkeeni. 

Olen yrittänyt laittaa muut murheet taka-alalle mutta toisinaan ne valtaavat mieleni ja pyrkivät horjuttamaan positiivista olotilaani. En vain pysty ymmärtämään miten kaiken kokemani jälkeen saan vielä aivoinfarktin. Se, että ihminen on vahva, ei selitä kaikkea. Tässä on täytynyt kasvaa vahvaksi, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Lapsuuden leikkaukset ja niiden tuomat kokemukset olisivat riittäneet mutta sen lisäksi ikävät kokemukset  parisuhteissa, avioliitossa ja lasten vakavat sairastumiset, isäni äkillinen kuolema eivät varmasti ole vähentäneet infarktin tuloa. En lähde näitä asioita avaamaan sen enempää vielä, sillä varmasti saisin jonkin syytteen niskoilleni, kun kerron totuuksia tapahtuneista. Haluan kuitenkin tuoda esille, että muistakaa ihmiset, että koskaan ei tiedä, mitä neljän seinän sisällä naapurissa tapahtuu ja jos vain voitte toisianne tukea ja auttaa kysymällä onko kaikki hyvin, niin tehkää se. Voitte pelastaa monta ihmiselämää. Itse olisin toivonut, että ihmiset ympärilläni olisivat olleet uskaliaampia, kun itse en uskaltanut asoita tuoda esille kuin vasta liian myöhään. Vahvakaan ei aina jaksa, eikä tarvitsekaan. En toivo kenenkään kokevan samaa, kuin itse olen kokenut. Ja olen ymmärtänyt, että ihmisten on vaikea käsittää, miten isoja haasteita toisilla on mutta joskus heilläkin voi olla yhtä isoja muureja edessään ja silloin hekin tarvitsevat ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ymmärtävät.

Nyt tämän sairauden tuomien muutosten takia olen joutunut muuttamaan elämänrytmiäni totaalisesti ja se on varmasti ollut hyvä. En olisi kauaa jaksanut tuossa oravanpyörässä mutta nyt jaksan iloita ja nauttia pienistä elämän iloista. Nyt huomaan taas väsyväni ja ajatukseni ei enää kulje, joten jatkan kirjoittamista myöhemmin ja annan itselleni hetkeksi luvan levätä.