11.9.2020 ja elämä jatkaa rauhallista kulkuaan

 Eiliseltä sairaalareissulta tuli taas ymmärrys siitä, etten voi hoputtaa asioita. Olen samanlainen kuntoutuja kuin muutkin aivoinfarktipotilaat. En olekaan superkuntoutuja, joka päättää vain olla terve ja palata normaaliin arkeen. Tänään olen taas vain nukkunut, toivonut näkökyvyn parantuvan ja nielemisvaikeuden poistuvan. On melko automaattisia asioita, joiden merkityksen huomaa vasta kun ne häviää. Sain myös vahvistuksen sille,että pitkäkestoinen stressi ja kaulan manipulaatio yhdessä ovat todennäköisesti tämän dissekaation takana. Mitään ei voi varmuudella sanoa mutta näin asiaa tulkittiin. Tänään luin epikriisiä sängyssäni vain huomatakseni, etten saanutkaan liotushoitoa ja infarkti pääsi etenemään aivorunkoon. Sain myös oppia, että infarktin jälkeen niskan venyttelyt voivat aiheuttaa takapakkia, varsinkin jos on liikkunut useita kilometrejä päivässä kävellen.

Tänään olen siis pääosin vain nukkunut aivan kuten muutkin infarktin saaneet ja fatiikista kärsivät kanssaihmiseni. Aivorungon infarkti vaikuttaa juuri vireystilaan ja motoriikkaan ja siinäkään tapauksessa en siis ole poikkeus. Kun aivoalueita tuhoutuu, on parantuminen hidasta meillä jokaisella, riippumatta siitä kuinka ahkerasti kuntoilemme tai emme kuntoile. Tärkeintä kaikessa tässä on kuitenkin se, että minä edelleen elän. Elän erilaista elämää, pysähtynyttä elämää mutta yhtä arvokasta kuin kiireiset aikaansaavat ystäväni. Tämä vain nyt on minun elämääni. Vauhti on pysähtynyt. Aiemmin en juuri ehtinyt päivän aikana istahtaa ennen kello yhdeksää illalla mutta nyt minulla on aikaa ihailla kaikkea sitä mitä on ympärillämme ja olla kiitollinen siitä mitä minulla vielä on. Minä aion tästä eteenpäin elää ihan yhtä täysillä mutta itseäni enemmän kuunnellen ja rakastaen.