Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Kesän lopulla tapahtui asioita, joista en vielä pysty kirjoittamaan mutta elämä pisti meidän perheen taas polvilleen. Tapahtui samanaikaiseti sekä ikäviä asioita että suoranaista pahuutta. Kaikesta on ollut kuitenkin taas noustava ja en vieläkään tiedä, miten selvisimme. Prosessi toki vie edelleen aikaa ja mikään ei ole varmaa mutta pelko ei saa enempää hallita mieltä. Elämässä ei kuulu joutua pelkäämään arjessa. Tässä samassa rytäkässä tuli kaksi vuotta sairastumisestani täyteen ja huomasin, että sairaus ei ollut enää niin läsnä arjessani, kun muut asiat olivat vieneet voimavaroja. Aloitin samassa rytäkässä myös täysipainoisesti työt uudessa työpaikassa( vaikka kuntoutustiimi suositteli minulle pysyvää kuntoutustukea). Halusin niin kovasti, jälleen, työelämään ja kun työnkuvakin tuntui rauhallisemmalta, niin uskalsin lähteä uuteen. Valitettavasti tämä ei ollutkaan hyvä juttu. Olisi pitänyt uskoa ammattilaisia. Viime vuonna palasin omaan työhöni ammatillisen kuntoutuksen kautta ja...

  Tänään havahduin ajatuksissani siihen, miten kaksi vuotta sitten olin kovassa päänsäryssä. Asiat olivat saaneet jonkilaisen suunnan ja uusi työpaikka odotti eikä edes päänsärky, joka ajoittain oli tuskaista, saanut minua pohtimaan kipua sen suuremmin. Enpä tuolloin juhannuksen ihastumisen tuoksinassa osannut ajatellakaan, millainen elämänmuutos minulla olisikaan edessä reilun kuukauden kuluttua. Elämänmuutos, jota en olisi tarvinnut osaksi arkeani.  Olen kuullut monen sanovan, kuinka aivoverenkiertosairaus on tuonut paljon positiivisuutta elämään, antanut uuden tavan katsoa asioita ja tuonut uusia polkuja eteen. Itsekin ajattelen näin ajoittain. Olen kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että koen, että minun pitäisi olla kiitollinen etten kuollut ja toisaalta elämästäni on lähtenyt niin paljon tärkeitä, iloa tuottavia asioita pois sairastuttuani. Tunneskaalat vaihtelevat särkyjen ja yksinäisyyden mukaan. Ajoittain olen iloinen vanha itseni ja osaan nauttia hetkestä. Sitten hu...

 Olen useamman päivän pohtinut kulunutta vuotta ja sen yllätyksiä. Vuosi sitten olin toiveikas ja optimistinen oman terveyeni ja paranemiseni suhteen. Halu päästä niin sanottuun normaaliin oli valtava. Pikku hiljaa kuluneen vuoden aikana elämän realiteetit ovat yhä vahvemmin tulleet eteen. On ollut hyväksyttävä, että toiset jatkavat kiireistä elämäänsä ja minun tavoitteeni ovat jossain muualla. Vuosi on ollut raskas, sitä ei käy kieltäminen. Paraneminen on ollut hidasta tai jopa pysähtynyttä.  Arki on ollut haastavaa, ei vain terveyden puolesta mutta myös taloudellisesti. Monet itkut on tullut itkettyä mutta aina on noustu. On ollut pakko. Olen huomannut tulleeni kiukkuiseksi ja jopa katkeroituneeksi ja positiivisuutta on ollut kaivetta syvistä vesistä. On kamalaa huomata itsessään piirteitä, jotka eivät ole niin mukavia. Tässä kuitenkin ollaa, edelleen, hengissä. Pohtiessani kulunutta vuotta olen toisaalta saanut, omien voimavarojeni mukaan, myös paljon aikaiseksi.  ...

 Elämän pienet ilot koostuvat päivän kahvihetkistä kaupungilla sekä iltaisin siitä, kun hiljaisuus saapuu ylleni ja voin nostaa jalkani ylös lepäämään. Samat hetket kuitenkin tuovat muistutuksen siitä, kuinka elämä muuttuu yhdessä hetkessä ja paluuta entiseen ei ole. Oma mieli on pahin viholliseni mutta samalla läheisin kumppanini. Haluaisin päivisin olla töissä, tuntea itseni tarpeelliseksi ja iltaisin haluaisin nauttia omasta ajasta ilman, että väsymys valtaa ruumiini ja lääkkeet turruttavat kroppani. Haluaisin nauttia toisen aikuisen seurasta, tuntea olevani haluttava ja ihana. Turhamaisia ajatuksia mutta varsin normaaleja useimmille meistä.      Luin vuosi sitten kirjoittamiani ajatuksia ja niistä huokui toivo ja usko parempaan. Nyt kun sairastumisestani on kulunut vuosi, kaksi kuukautta ja 21 päivää, on toivo muuttunut realismiksi ja yksinäisyydeksi ja usko ollut koetuksella. Pääni MRI- kuvista ei löytynyt uutta, joten mitään selkeää syytä fyysisen kuntoni romah...

 " Elämä anna mulle se pieni tunne, että selviän tämän elämän.      Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää,      mutta selviän tämän elämän.     Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois.      Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois.     Mutta pelikaani ei pelkää, se avomereen lentää pää edellä.     Katson etäältä, kuinka toivo elää."   -Haloo Helsinki, Pelikaani_ Sanat tulevat todella lähelle tämän hetkistä olotilaani. Työkokeilun pieleen meneminen, toivottomuus, häpeä epäonnistumisesta ja toimeentulosta,  paluu terveyden kadottamisen ja kivun alkujuurille sekä kuitenkin usko, että ensi kerralla onnistun. Taistelen, taistelen niin kovasti, että  selviän jälleen kerran. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haastavia sekä fyysiselle jaksamiselle että mielelle. Tasapainon ja motoristen taitojen heikkeneminen ovat estäneet minua liikkumasta vapaasti ympäristössäni. En ole juurikaan uska...

 Olen pitkään miettinyt, miten ensimmäinen vuosi on palautumisen ja paranemisen aikaa. Faktana on sanottu, että tänä aikana tapahtuu suurimmat muutokset ja sen jälkeen arki menee hitaasti mutta varmasti eteenpäin ilman suuria muutoksia aivojen paranemisesta. Nyt se vuosi viimein tuli tai tulee tunnin ja47 minuutin kuluttua. Elän aika lailla samanlaista ajankohtaa kuin vuosi sitten. Työpaikka on laitettu oppilaille hyvään kuntoon ja luokka sisustettu lapsiystävällisesti teltalla, säkkituoleilla, pianolla ja kauniilla kuvilla. Kaikki näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin vuosi sitten elokuussa ennen koulujen alkua. Silti kaikki on muuttunut. Kaikki on erilaista eikä mikään tule enää koskaan olemaan samaa työarkea. Olen siis palaamassa töihin, työkokeiluna, vuoden sairastamisen jälkeen. En halunnut noudattaa lääkärien ohjeita pitää vielä tämä vuosi loppuun sairauslomaa vaan halusin arkeeni jotain muuta, jotain vanhaa ja tuttua. Halusin myös päästä taloudellisesti parempaan tilanteesee...

 Elämä muuttui, sen olen hyväksynyt melko hyvin. Mennyttä ei saa takaisin ja eteenpäin on mentävä vaikka tie onkin täynnä kuoppia. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, hyväksymään vajavuuteni ja kipuni. Olen huomannut olevani sinnikkäämpi kuin uskoinkaan. Elämänhaluni on tullut takaisin entistä voimakkaampana. Olen sairauteni kautta oppinut paljon asioita, joihin en muuten olisi varmasti koskaan saanut kosketuspintaa. Haluni auttaa muita on vahvistunut ja minulla on runsaasti suunnitelmia tulevaisuuteni varalle.Mutta... Olen myös huomannut pelkääväni uusia asioita. Pelkään lasteni menettämistä entistä enemmän. Pelkään kuolemaa. Pelkään uutta kohtausta tai aneurysman repeämistä. En saa pelkoa näistä asioita poistumaan vaikka kuinka järjellä yritän asioita ajatella. Elän epävarmuudessa, joka vahvistaa pelkoa. Huomaan olevani se pessimistinen ihminen, joka ei näe asioissa iloa ja kauneutta. En ole enää se iloinen työntekijä, joiden positiivisuudesta toiset saavat voimaa. Minulta on viet...

  Tämä on taas postaus, joka tuo esille aivoinfarktin tuoman katkeruuden, kivun ja jatkuvan vitutuksen. En suosittele lukemaan, ellei halua ahdistua. Päivät vain ovat joskus äärettömän kurjia, kivuliaita ja epätoivoisia. Hyvän päivän jälkeen näköjään tulee AINA huono päivä. Ärsytystä lisää lehtien lööpit ja kirjoitukset: Olen päättänyt olla elämäni kunnossa, Riitta alkoi urheilla ja elämä on nyt täydellistä, Olen niin onnellinen, kun olen päättänyt olla onnellinen. Miksei koskaan kirjoiteta meistä, elämän haasteiden keskellä olevista ihmisistä?Meistä, joita ei näy saleilla hienoissa trikoissa? Meistä, jotka ponnistelemme arjen haasteissa mutta emme edistykään toivotulla tavalla? Mekin olemme olemassa. Minäkin päätin olla elämäni kunnossa 45-vuotiaana ja olinkin todella hyväkuntoinen. Treenasin 4-6- kertaa viikossa ja kilpaurheilupohja oli taustalla. Miten kävikään...kaulavaltimo repesi ja olen elämäni paskimmassa kunnossa ja ikuisesti tuomittu kipuilemaan. Tiedän, pitää olla positi...

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia. Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni ta...

  Olin pitkään miettinyt, pystynkö ja osaanko nauttia tulevasta joulusta. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen mutta lasten syntymien jälkeen joulusta on muodostunut perheen ja läheisten yhteinen, tärkeä juhla. Olen halunnut luoda lapsille samoja muistoja, joita olen itse lapsena saanut. Joulumme on mennyt aina perinteiden mukaisesti mutta joka vuosi olen lisännyt joulunviettoomme jonkinlaisen modernin twistin. Olen suunnitellut yleensä joulua ajoissa ja hankkinut lahjoja pikku hiljaa piiloon. Tänä vuonna joulun tulo on herättänyt minussa runsaasti pohdiskelua. Olen tuntenut kiitosta siitä, että olen elossa ja saan olla ainakin tämän joulun lasteni kanssa. Saimme jo aikaisessa vaiheessa sovittua, että lähdemme viettämään joulua Keski- Suomeen. Suunnitelmissa oli joulu isommassa porukassa mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi suunnitelmat muuttuivat mutta lumen äärelle kuitenkin pääsimme. Lunta on tulla tupruttanut niin paljon, että vanhimmat ovat lasketelleet mäessä, pien...

Joulu lähestyy. Sosiaalisessa mediassa näkee kuvia kauniista kodeista. Ihmiset kirjoittavat, mitä kaikkea ovat hankkineet ja miten suunnittelevat upeaakin upeampia ruokia tulevaan joulupöytään. Kaikki näyttää täydelliseltä. Katselen kuvia ja luen tekstejä. Tykkään useista kuvista ja laitan kehuvia kommentteja, sillä se on mielestäni ystävällistä. Olen iloinen ihmisten onnellisuudesta ja ilosta. Edes korona ei näy ihmisten päivityksistä muuta kuin jaettujen uutisotsikkojen kautta. Kaikkialla näkyy rakkaus ja onni.  Itse olen väsynyt. Yritän saada itseäni toimimaan ja laittamaan myös meidän jouluamme. Odotan buustia, jonka avulla jaksan taas toimia. Se tulee, kun sen aika on. Tiedän, että tässä sairaudessa ei voi pakottaa itseään toimimaan väkisin.  Mietin, kehtaanko vielä nukkua hetken. Olenhan jo nukkunut 10 h yöunet ja edelleen tarvitsisin unta. Tämä fyysinen väsymys on niin suurta etten osaa sitä edes kuvailla. Sitä on mahdotonta käsittää, ellei ole kokenut samaa. Odotan ja ...