Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

  Uusi vuosi ei tuonut suurta wau- elämystä arkeen mutta laittoi sen sijaan miettimään taasen sitä, mitä elämältäni haluan ja miten arjen haasteet voisin selvittää ja miten toisia ihmisiä saa kohdella.On ollut välillä jopa musertavaa havaita, että monet asiat ovat yhtä epävarmoja kuin aiemminkin eikä sitä turvallisuuden tunnetta, jossa elämä ja rakkaus kantaa, ole tullut vieläkään. Uusi työ on ollut ihanaa vaihtelua arkeen. On tehnyt hyvää saada haastaa itseään ja kokea onnistumisia työssään. Tässä minä olen hyvä- tämän minä osaan- on tullut monta kertaa ajatuksiin lasten kanssa toimiessani. Ison haasteen on sen sijaan tuonut uuden palkkaorganisaation ( josta onkin kirjoiteltu mediassa paljon) uhriksi joutuminen ja palkkaa en ole saanut koko alkuvuonna. Lisäksi palkka-asioissa on sotkettu kaikki mahdolliset seikat, joten joskus tuleva palkkani on varmasti pielessä sekin. Jo yksin rahatta jääminen ja yhden aikuisen ja lasten arjen pyörittäminen on itsessään varsin haastavaa, joten j...

 Kesän lopulla tapahtui asioita, joista en vielä pysty kirjoittamaan mutta elämä pisti meidän perheen taas polvilleen. Tapahtui samanaikaiseti sekä ikäviä asioita että suoranaista pahuutta. Kaikesta on ollut kuitenkin taas noustava ja en vieläkään tiedä, miten selvisimme. Prosessi toki vie edelleen aikaa ja mikään ei ole varmaa mutta pelko ei saa enempää hallita mieltä. Elämässä ei kuulu joutua pelkäämään arjessa. Tässä samassa rytäkässä tuli kaksi vuotta sairastumisestani täyteen ja huomasin, että sairaus ei ollut enää niin läsnä arjessani, kun muut asiat olivat vieneet voimavaroja. Aloitin samassa rytäkässä myös täysipainoisesti työt uudessa työpaikassa( vaikka kuntoutustiimi suositteli minulle pysyvää kuntoutustukea). Halusin niin kovasti, jälleen, työelämään ja kun työnkuvakin tuntui rauhallisemmalta, niin uskalsin lähteä uuteen. Valitettavasti tämä ei ollutkaan hyvä juttu. Olisi pitänyt uskoa ammattilaisia. Viime vuonna palasin omaan työhöni ammatillisen kuntoutuksen kautta ja...

  Tänään havahduin ajatuksissani siihen, miten kaksi vuotta sitten olin kovassa päänsäryssä. Asiat olivat saaneet jonkilaisen suunnan ja uusi työpaikka odotti eikä edes päänsärky, joka ajoittain oli tuskaista, saanut minua pohtimaan kipua sen suuremmin. Enpä tuolloin juhannuksen ihastumisen tuoksinassa osannut ajatellakaan, millainen elämänmuutos minulla olisikaan edessä reilun kuukauden kuluttua. Elämänmuutos, jota en olisi tarvinnut osaksi arkeani.  Olen kuullut monen sanovan, kuinka aivoverenkiertosairaus on tuonut paljon positiivisuutta elämään, antanut uuden tavan katsoa asioita ja tuonut uusia polkuja eteen. Itsekin ajattelen näin ajoittain. Olen kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että koen, että minun pitäisi olla kiitollinen etten kuollut ja toisaalta elämästäni on lähtenyt niin paljon tärkeitä, iloa tuottavia asioita pois sairastuttuani. Tunneskaalat vaihtelevat särkyjen ja yksinäisyyden mukaan. Ajoittain olen iloinen vanha itseni ja osaan nauttia hetkestä. Sitten hu...

  Eilen tuli kuluneeksi vuosi ja yhdeksän kuukautta sairastumisesta. Mikäkö on muuttunut? Oikeastaan kaikki ja tavallaan ei mikään. Asiat ovat saaneet erilaisia merkityksiä ja vivahteita mutta samalla pikku hiljaa myös arjen asiat ovat palanneet vanhoihin uomiinsa. Sairaus on näkymättömänä kaikessa arjessa mukana ja se tuottaa haasteita, sillä muiden on varmasti vaikea ymmärtää, että oireet ja haasteet ovat edelleen vahvasti läsnä kaikessa mitä teen. Kaikki asiat pitää miettiä ja suunnitella, keskittyä. Et voi vain kävellä suojatien yli katsomalla eri suuntiin vaan minun pitää pysähtyä ensin ja tämän jälkeen kääntää päätä ja sitten vielä odottaa, tuleeko pyörryttävä tunne ja sakkaako silmät liikaa, jotta voin liikkua turvallisesti eteenpäin. Päivittäin on liikkuessa keskityttävä jo itse kävelyyn, jotta tasapaino säilyy suht kohtalaisena vasemman puolen tunnottomuuden takia. Silmän hermosärky on läsnä kaikessa mitä teen ja tarkka näkeminen itsessään ei olekaan enää itsestäänselvyys....

 Alkuvuosi on mennyt omassa tahdissaan. Olen huomannut, että sairastumiseni ei ole päivittäin läsnä ajatuksissani. Se on varmasti hyväkin merkki, ettei se hallitse jokapäiväistä elämääni vaikka vahvasti läsnä arjessani onkin. Alkuvuodesta sairastin koronan ja se jätti jälkeensä voimakkaan väsymyksen, josta olen pikku hiljaa pääsemässä eroon. Fatiikki on ollut läsnä sairastumisestani alkaen mutta nyt se tuntui taas voimistuvan koronan johdosta. Huomasin myös, että makuaistini heikkeni enkä juurikaan maista mitään. Tämä on mahdollisuus uusille ruoka-ainekokeiluille :).  Sain suoritettua kokemustoimijakoulutukseni ja toivon voivani hyödyntää sitä tulevaisuudessa ja kertoa omaa sairaustarinaan ja olla sitä kautta avuksi tämän sairauden ymmärtämisessä ja asioiden kehittämisessä. Olen saanut toimia myös vertaistoimijana ja saanut aivan ihanan ystävän elämääni mukaan. Olen äärettömän kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä kuluneen alkuvuoden aikana. Ehkä elämä pikku hiljaa löytää uusi...

Toivoin uudelta vuodelta rauhaa ja tasaisuutta. Sitä sainkin, ensimmäiset viikot, ja nautin joka siemauksesta. Edes jatkuva kuumeilu ja huonovointisuus ei saanut minua murehtimaan. Kävin ihania keskusteluja ystävieni kanssa ja tein pitkiä kävelyretkiä kuumeen salliessa. Koronatestit näyttivät kerta toisensa jälkeen negaa ja kuumeelle ei löytynyt selitystä. Aloitin uuden kokemustoimijakoulutuksen missä tapasin upeita ihmisiä. Yliopisto-opintonikin jatkuivat normaaliin tapaan. Alkuviikot olivat täynnä hienoja kokemuksia. Hermosäryt olivat lievemmät ja tasapainokin toimi uuteen normaaliin tapaansa.      Viime viikolla pääsin sanomaan ystävälleni siitä, miten kivaa on, kun ei tapahdu mitään. Sitten tapahtuikin harmiton liukastuminen ja mursin ranteeni pahasti. En voinut syyttää edes heikkoa tasapainoani vaan puhtaasti matkassa oli huonoa tuuria. Elämäni ensimmäinen käden tapaturma ja ensimmäinen kipsi. Rannetta puudutettaessa ja vielä reponoitaessakin vain naureskelin huonoa ...

 Tässä vaiheessa vuotta pitäisi kirjoittaa tulevan vuoden lupauksista ja haaveista. Itsellä on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa pohdinnan alla termit yksin ja yksinäinen. Se mikä on näiden ero, riippuu varmasti jokaisen omasta ajattelutavasta. Kumpi on ikävämpi termi? Monet meistä elävät yksin mutta eivät ole yksinäisiä. On harrastuksia, ystäviä, perheenjäseniä, työpaikka ja muita yksinäisyyttä estäviä tekijöitä. On jotain mihin kuulua, olla osa jotakin yhteisöä. Sitten on toisia, jotka eivät fyysisesti ole yksin mutta kokevat yksinäisyyttä, kuulumattomuutta itselle tärkeisiin asioihin,ovat arjen asioiden ulkopuolella.     Itse tunnen olevani useinkin taakkana toisille, läheisilleni, sillä minun on vaikeaa olla aina positiivinen. On haastavaa suunnitella asioita ja haaveilla, kun ei ole varmuutta tulevaisuudesta. En voi ajatella asioita sitten kun - periaatteella. Muistelen usein sitä, miten minut nähtiin työyhteisössä. Sain aina adjektiiveja nauravainen, iloinen ja posi...

  Huomenna tulee kuluneeksi 1 vuosi ja 4 kuukautta uuden elämäni alusta. Lottovoittona infarkti on aikamoinen kokemus tällä elämän polulla ja kun sen saa melko nuorena( tai eihän nelikymppinen enää nuori ole) niin se tuntuu epätoivotulta lottovoitolta. Olen kuitenkin selvinnyt. Se on vaatinut valtavan määrän tahtoa ja uskoa siihen, että selviän tulevasta. Tällä hetkellä, tänä päivänä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy.     Olen viimein saanut aloitettua kuntoilun ihan oikealla kuntosalilla, ihan oikeiden ihmisten parissa. Tuntuu uskomattomalta, että minä olen päässyt ihmisten ilmoille ja vielä lempipuuhani pariin. Olen saanut huomata, että minulla on vielä joitain lihaksia jäljellä, sillä treenin jälkeinen kipu on tuntunut juuri niissä oletetuissa lihaksissa. Jännänä puolena treenamisessa on se, etten edelleenkään tunne vasemman puolen raajojani kunnolla ja niiden hahmottaminen on haastavaa. Myöskään kipua vasemmalla puolella ei tunnu treenissä, joten pitää olla äärimmäi...

 " Elämä anna mulle se pieni tunne, että selviän tämän elämän.      Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää,      mutta selviän tämän elämän.     Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois.      Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois.     Mutta pelikaani ei pelkää, se avomereen lentää pää edellä.     Katson etäältä, kuinka toivo elää."   -Haloo Helsinki, Pelikaani_ Sanat tulevat todella lähelle tämän hetkistä olotilaani. Työkokeilun pieleen meneminen, toivottomuus, häpeä epäonnistumisesta ja toimeentulosta,  paluu terveyden kadottamisen ja kivun alkujuurille sekä kuitenkin usko, että ensi kerralla onnistun. Taistelen, taistelen niin kovasti, että  selviän jälleen kerran. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haastavia sekä fyysiselle jaksamiselle että mielelle. Tasapainon ja motoristen taitojen heikkeneminen ovat estäneet minua liikkumasta vapaasti ympäristössäni. En ole juurikaan uska...

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia. Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni ta...

 Maanantai, viikon ensimmäinen päivä. Tunnen itseni tarpeettomaksi varsinkin näin viikon ensimmäisenä päivänä. Muut palaavat viikonlopun jälkeen töihin. Tunnen katkerutta siitä, ettei minulla ole mahdollisuutta nyt siihen. Kaipaan työtäni, työyhteisön tukea ja ihania lapsukaisia, joiden kanssa saan viettää työpäiväni. Haluaisin jonkinlaisen rytmin elämääni. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää on säilyttää päivittäinen rytmi kaikessa toiminnassa. Nyt kaipaan sitä enemmän kuin koskaan. Viime viikolla työllistin itseäni tori.fi- sivustolla ja etsin lapsille suksia, monoja yms. Oli mukavaa, kun oli puuhaa. Keskittymiseni on edelleen lapsenkengissä, joten tuollainen toiminta sopii oikein hyvin tällä hetkellä. Tänään olen yrittänyt hoitaa vakuutuskorvausasioita ja palkka- asioitani/kuntoutustukiasiaani mutta tuntuu, ettei henkilöt, jotka ovat vastuussa tästä, tunnu kokevan suurta tarvetta sille, saanko rahojani vai en. Olen nyt ollut yli kk ilman tuloja, koska asiat ovat paikallaan e...

 Uusi vuosi. Unelmat toteutuvat. Kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi unelmaksi. Olen avoinna kaikelle positiivisuudelle. Alan urheilla ja tehdä kaikkea, mitä olen kaivannut kuluneiden viiden kuukauden aikana.  En murehdi tulevaa vaan otan asiat myönteisesti vastaan ja etsin kaikesta hyvät puolet. Tai sitten EI, EI, EI. Uusi vuosi vaihtui kovissa kivuissa kaksin pienimmän lapseni kanssa. En ole vuosiin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt uutena vuotena tunsin. Seurani oli loistavaa mutta silti olin yksinäisempi kuin koskaan. Tsemppasin ja hymyilin vaikka sisimmässäni poltteli, särki ja ahdisti. Mietin useamman kerran, olisiko tämä viimeinen vuoden vaihteeni tyttäreni kanssa.  Kyyneleet silmissä sytyttelin tähtisädetikkuja ja katselimme sateessa raketteja. Olin äärimmäisen väsynyt mutta ylpeä,että jaksoin tsempata koko päivän. Sisimmässäni kuitenkin halusin uskoa, että vuoden ensimmäinen päivä olisi hyvä ja kivuton. Heräisin täysissä voimissa aamulla.  Olen koko aj...