Neurologian osasto ja paluu kotiin

 Pääsen omaan huoneeseen ja oloni alkaa pikku hiljaa tuntua paremmalta. Samalla alan ymmärtää tapahtunutta ja sen merkitystä jatkoelämälleni. En voi käsittää ja ymmärtää, miksi tämä tapahtuu minulle. Mitään muita riskitekijöitä kyseiseen sairauteen minulla ei ole, kuin pitkittynyt stressi, jota on jatkunut jo vuosia. Eroni on ollut haastava. Olen huolesta suunniltani. Oma sairastumiseni ei tunnu miltään, kun kehoni adrenaliinit keskittyvät lapsieni hyvinvointiin. Ajatukset ja huoli valtaavat minut totaalisesti. Sairaalan henkilökunta huomaa tämän ja tarttuvat toimeen. He pyrkivät kaikin tavoin auttamaan minua tilanteessani. Mietin, miten Jumala voi kaiken kokemani jälkeen vielä laittaa minut tällaiseen tilanteeseen. En ymmärrä. Hylkään uskoni, joka on vuosien varrella karissut. Pahuutta on niin paljon, etten voi käsittää sitä. Lapsieni tulevaisuuden takia minun on toivuttava mahdollisimman nopeasti. Huudan ja itken ja kasaan itseni.

Näen edelleen kaksoiskuvia toisella silmälläni mutta näkökyky siinä alkaa parantua päivä päivältä paremmaksi.  En pysty pitämään silmääni auki kuin pikkuhetken, sillä päänsärky alkaa välittömästi ja viiltävä kipu silmässäni. Oikea alaraajani on alkanut toimimaan paremmin. Vasen puoli kehostani on tunnoton. Istuminen on edelleen haastavaa, kun meinaan jatkuvasti kaatua oikealle. Ruoka pysyy jo sisälläni ja voin paremmin. Toiminta- ja fysioterapeutti aloittavat välittömästi kuntouttamiseni. Pienin askelin kävelen ensin rollaattorin avulla omaan vessaani ja pääsen istumaan. Tämä vie valtavasti voimia ja nukun seuraavat tunnit. Toimintaterapeutin kanssa käymme läpi hienomotorisia taitoja ja suoriutumistani arjen toiminnoistani. Isommat lapseni alkavat käydä luonani päivittäin. Äitini käy kaksi kertaa päivässä. Hän on tukeni ja turvani kaikessa. Hän valaa uskoa minuun ja lupaa asua kanssamme niin kauan kuin tarvitsee, olenhan hänen lapsensa. 

Päivät kuluvat ja henkilökunta kertoo korona-tilanteen vaikuttavan niin, että kuntoutussairaalaan siirto tapahtuisi pian ja sinne ei sallita vieraita. Sairaalassa tulisi menemään viikkoja. En voi suostua tähän, sillä en ole vieläkään nähnyt kuopustani, enkä kuullut hänen ääntään. Sairaalan neurologit ja terapeutit näkevät tilanteen sisälle ja sosiaalityöntekijä alkaa myös hoitaa asiaani. Tilanne on sietämätön. En pysty ajattelemaan muuta kuin pienintä lastani. Harjoittelen sinnikkäästi liikkumista, yritän vahvistua ja nukkua. Haluan kotiin. Millään muulla ei ole merkitystä. Sairaalan ihanat ihmiset järjestävät niin, että pääsen poikkeuksellisesti kotiin kuntoutumaan hyvin nopealla poikkeusaikataululla, sillä ystäväpiirissäni on hyvä ammattilaisten tukijoukko aina sosiaalipuolelta kuntoutuspuoleen ja psykologiin sekä sairaanhoitajiin, jotka lupaavat auttaa minua ja lapsia kotona. Pääsen kotiin ja me kaikki itkemme. Päätän, että mikään ei enää voi tulla tuhoamaan perhettäni.