Kohtalon päivä... neuropsykologiset testit ja lääkäri

 Tätä päivää olen odottanut ja pelännyt. Vihdoin saan vahvistusta aivojeni tilalle. Aivot siis edelleen ovat paikallaan ja vaikuttavat jopa toipuneen varsin hyvin. Yöllä heräsin jo viiden jälkeen poikani kolisteluihin keittiössä. Hän teki aamupalaa ja valmistautui aamutreeneihinsä. Yritin saada vielä unen päästä kiinni mutta ajatukset pyörivät miesystäväni sairaalatutkimuksissa ja omassa tulevassa tutkimuksessani. Katselin kelloa ja kattoa vuorotellen aina siihen asti, kun kuopukseni hymyssä suin tuli viereeni kertomaan rakkaudentunnustuksiaan. Murheet kaikkosivat samantien tämän pienen Duracelin ollessa kainalossa. Äiti:`Jos sä muuttaisit 1000km päähän niin mä tulisin sun perässä:``Minä rakastan sua eniten maailmassa.`Anna pusu, anna hali.Äitiiiii.... tänään on lelupäivä`Ja samassa hän pomppasikin sängystä ylös. Ei tietenkään pukemaan vaan leikkimään. Katselin hänen touhujaan hymyssä suin ja totesin jälleen itselleni, että asiat ovat varsin hyvin elämässämme. 

Nuorimmaisen lähdettyä kouluun, pakkasin omat tavarani ja kiiruhdin horjuen odottamaan taksia. Olin kuin kuka tahansa äiti matkalla töihin, paitsi, että istuin taksissa enkä julkisessa ja olin matkalla neurologian polille enkä töihin. Olin kuitenkin suunnattoman iloinen siitä, että minulla oli ohjelmaa tälle päivälle. Koin itseni `normaaliksi`. Vettä satoi kaatamalla ja Helsingin ruuhka jumitti autoja toinen toisensa perään. Ihmiset näyttivät kireiltä ja kiireisiltä. Minä hymyilin hullun hymyä ja nautin hetkestä

Neurologiset testit osoittautuivat kivoiksi. Oli kuin olisin ollut töissä ja tehnyt tehtäviä oppilaideni kanssa. Muistitehtävät ja tarinan muistamisen tehtävät olivat kivoja vaikka en kaikkea muistanutkaan, avaruudellinen hahmottaminen tuotti pieniä haasteita mutta sitäkin olen harjoitellut töissäni päivittäin, joten koin olevani varsinainen taituri. Kaiken kaikkiaan tehtävät menivät nopeasti ja en väsynyt niin paljoa , kuin olin alunperin pelännyt. Tietysti minulla oli etua siitä, että juuri tällaiset tehtävät ovat iso osa työnkuvaani ja tiedän, millä strategialla niihin ryhdyn. Reilu kolme tuntia tuntui tunnilta ja pääsin odottamaan lääkärin vastaanottoa. Odottaessani lääkäriä polin ihana sairaanhoitaja tuli juttelemaan kanssani. Hän on uskomaton persoona ja tunnistaa varmaan jokaisen potilaan. Hänen kanssaan asioidessaan tuntee todella olevansa tärkeä ja arvokas. Koko moniammatillinen tiimi on aivan uskomaton , enkä ole vastaavaa huolehtimista ja paneutumista kokenut. Lääkärille päästessäni, oli tiimi informoinut häntä kaikesta ja hänen tehtäväkseen tuli vain selvittää ja hyväksyä hänelle esitetyt asiat. Tuloksena oli sairausloman jatkuminen ja kuntoutustuen hakeminen. Kyyneleet virtasivat silmistäni, sillä olin niin onnellinen koko päivästä ja nyt saisin keskittyä paranemiseen ja itseni kuntouttamiseen. Neuropsykologikin oli ehtinyt käydä kertomassa ettei aivoni ole ihan menetetty tapaus vaan melko hyvässä tilassa oleva keskus. Muistini haasteista ja päivittäisistä mokista ja unohduksista huolimatta sain neuropsykologisesti varsin järkevät tulokset. Huomenna on vielä kunnon palaute tämän päivän testeistä.

Kotiin päästyäni muistin esikoiseni MRI- tutkimuksen ja kyselin hänen fiiliksiään ja ilokseni sieltäkin tuli hyviä tuloksia eikä leikkausta nilkkaan tarvita ainakaan vielä ja tyttönen saa kivun mukaan jatkaa treenejä ja pelejä, kunhan ensin pystyy jalalla varaamaan. Miesystävänikin oli selvinnyt omasta koettelemuksestaan, joten voitaneen sanoa, että tänään on hyvä päivä. 

Elämä on toisinaan myrskyä ja tuulta mutta nämä pienet onnenpilkahdukset antavat aina voimia jaksaa matkaa eteenpäin. Mikään myrsky ei ole vielä pystynyt tätä naista kaatamaan vaikka varsinaisia hurrikaaneja tähän elämään onkin mahtunut useita. Lapseni ovat myös oppineet arvostamaan hyviä hetkiä eivätkä valita turhasta. Tämä infarkti on ollut koko perheelle pelottava peikko ja menettämisen pelko on ollut lähempänä kuin koskaan aiemmin mutta tällä hetkellä tuntuu, että tuo peikko saadaan työntää syrjään ja vähitellen uskaltaa hengähtää ja ajatella, ettei loppu olekaan vielä tässä. Kolmen kuukauden kuluttua toivon tilanteen olevan vielä kirkkaampi ja valoisampi kaikilta osin. Nyt vain keskityn jokaiseen päivään ja hyvien hetkien kokemiseen. Haluan viettää kaiken aikani läheisteni kanssa ja olla onnellinen. Minäkin olen ansainnut onnen. Jospa tuuli vihdoin kääntyisi ja veisi kaiken pahan mennessään. Sitä toivon enemmän kuin mitään. Lähes kaikki tuskat on nyt tulleet tutuksi viimeisten 8 vuoden aikana niin nyt olisin valmis ottamaan vastaan vaahtokarkkeja ja hattaroita ja leijailemaan terveyden ja rakkauden pilvilinnoissa, jossa jokainen saa elää vapaasti ilman pelkoa väkivallasta, sairauksista tai kuolemasta.

Tänään on uuden elämäni paras päivä.