Mihin tämä aika menee...

 On jo lähes kaksi kuukautta sairastumisestani. Aika on vain mennyt. En ole mielestäni tehnyt mitään mutta päivät vain soljuvat ohitseni. Viikon touhut ovat vieneet kaikki voimani. Olen nukkunut lähes 15 tuntia ja olen edelleen fyysisesti väsynyt. Kirjoittaminenkin tuntuu haastavalta eikä sormet tahdo totella ja pysyä mukana tahdissani. Jouduin väsymyksen vuoksi perumaan tämän päivän kuntoutukset. Kauppaan pitää jaksaa kuitenkin lähteä, sillä jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Olen siirtänyt kaupassakäyntiäkin ja tyhjentänyt pakastimen ruuista. 

Tätä on fatigue, joka hallitsee toisinaan monen stroke- potilaan elämää. Tämä on nyt minunkin elämääni ja se pitää hyväksyä. On oltava armollinen, kuten kaikki minulle hokevat, ja annettava itselleen aikaa. Kiireinen elämä suorituspainoitteineen yrittää pilkistää lähes päivittäin. Olenhan viimeiset 20 vuotta elänyt kiireen ja suorituspaineiden keskellä. Lyhyet unet, opiskelu, lapset, työ ja harrastukset ovat kuljettaneet minua paikasta toiseen minuuttiaikataululla ja se on tuntunut normaalilta. Yksinhuoltajana olen tottunut selviytymään yksin, hoitamaan arjen, jaksoin tai en. Mutta nyt menen tunti kerrallaan eteenpäin. Lepään ja teen yhden asian ja jälleen lepään. Tämän päivän asiani on lähikaupassa käynti. Olen siinä onnellisessa asemassa, että pystyn käymään kaupassa yksin. Tänään on kuitenkin tällainen päivä ja huomenna liikenteessä voi olla erilainen, virkeä persoona. Onneksi mieli on edelleen virkeä ja pitää tätä väsynyttä kehoa kasassa.