Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 " Elämä anna mulle se pieni tunne, että selviän tämän elämän.      Päälle päin ei voi tietää, mitä ihminen sietää,      mutta selviän tämän elämän.     Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois.      Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois.     Mutta pelikaani ei pelkää, se avomereen lentää pää edellä.     Katson etäältä, kuinka toivo elää."   -Haloo Helsinki, Pelikaani_ Sanat tulevat todella lähelle tämän hetkistä olotilaani. Työkokeilun pieleen meneminen, toivottomuus, häpeä epäonnistumisesta ja toimeentulosta,  paluu terveyden kadottamisen ja kivun alkujuurille sekä kuitenkin usko, että ensi kerralla onnistun. Taistelen, taistelen niin kovasti, että  selviän jälleen kerran. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet haastavia sekä fyysiselle jaksamiselle että mielelle. Tasapainon ja motoristen taitojen heikkeneminen ovat estäneet minua liikkumasta vapaasti ympäristössäni. En ole juurikaan uskaltautunut kodin ulkopuolelle, sillä tasapaino on ollut niin huono. Silmän näkökyky h

 Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet äärimmäisen raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin. Isoja takapakkeja joka saralla. On ollut haastavaa pitää mielialaa yllä kaiken tämän keskellä. Yhä useammin joudun miettimään, mitä nämä kaikki vastoinkäymiset minulle todella opettavat. Huomaan olevani katkera vaikka varmasti pitäisi olla kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Nyt vain olen taas kraaterin reunalla peläten putoamista. Lääkärini sanoikin minulle eilen, että hän ei kertakaikkiaan ymmärrä,miten olen edelleen näin *selväjärkinen* kaiken keskellä ja pystyn sanoittamaan olotilojani ja käsittelemään asioita. Hän on huolissaan jaksamisestani kaiken keskellä. Onhan tuo tietysti raskasta yrittää tehdä töitä, opiskella, hoitaa infarktin aiheuttamia puutteita, taloudellisia haasteita sekä kasvattaa teini-ikäistä ja oireilevaa pikkulasta. Ehkä minulla on jokin superpower, joka mahdollistaa tämän. Pakkohan tässä on tietysti jaksaa ja yrittää selvitä vaikka minuutti kerrallaan. Lapsien takia

 En ole jaksanut kirjoittaa blogia suuren väsymystilani takia. Elämässä on ollut taas kuluneen viikon aikana niin paljon haasteita, että päivät ovat menneet selviytymiseen. Olen joutunut pohtimaan sitä, miksi toiset meistä joutuvat elämässään niin koville ja toiset eivät. Vastausta en ole edelleenkään löytänyt enkä oikein usko karmaankaan, sillä kuitenkaan tässä elämässä paha ei ole saanut palkkaansa vaan päinvastoin. Viime viikolla selvittelin kuntoutustukihakemukseni asioita, jotka lääkäri oli tehnyt pieleen eli B- lausunto oli täysin pielessä. Tämä on sinällään pieni asia ja muutettavissa uudella lausunnolla mutta minulle iso asia, sillä se tarkoitti sitä, etten tule pitkään aikaan saamaan minkäänlaista kuntoutustukea, saati muutakaan tukea. Toimeentulohakemus on siis tehtävä joulun alla, jotta selviämme arjesta. En olisi koskaan uskonut, että 44- vuotiaana, joudun hakemaan toimeentulotukea. Tämähän pitäisi kaiken järjen mukaan olla aikaa, milloin talous pikkuhiljaa alkaa olla kunno

 Osallistuin elämä on hyvää- kuvahaasteeseen facebookissa.Alkuun jouduin miettimään, mitä positiivisia ja hyvää elämää kuvaavia kuvia puhelimestani löytyy viime ajoilta. Osoittautui, että hyvät asiat olivat niitä arkisia arjen juttuja, joista ei kuvia tule otettua. Parasta elämässä tällä hetkellä minulle on rauhallinen ja turvallinen olo. Miten sen voisi näyttää kuvina? Koti, paikka, jossa olla oma itsensä. Lapset ja rakkaat ympärillä. Terveys. Tunne siitä, että elämä kantaa. Kulunut viikko on ollut rauhallinen ja olen ollut vain kotona. Oloni ei kuitenkaan ole ollut terve eikä aina  turvallinen. Olen kärsinyt voimakkaasta väsymyksestä, joka alkoi ilmoitella itsestään jo viime viikolla. Nyt väsymys meni niin valtavaksi, etten pysynyt hereillä vaikka halusinkin. En jaksanut aamulla pysyä hereillä vaan menin takaisin nukkumaan, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Muistini ja ajantajuni katosi. En aina tiennyt, missä olen tai mitä tapahtuu. Tämä toi turvattomuutta ja pelkoa. Mietin monen

 Eilisen päivän jälkeen ymmärsin jälleen, miten paljon minun on levättävä. On ymmärrettävä, etten voi jatkaa kuten ennen. Asia on vielä niin uusi, ettei se selvästikään mene selkäytimeen vaan rasitan itseäni edelleen liikaa suhteessa jaksamiseeni. Eilisen pysäytysmerkit olivat näkyvissä jo aamulla ja sen vuoksi nukuinkin niin pitkään kuin oli mahdollista. Nykyisiin harrastuksiini kotona istumisen ja blogin lisäksi kuuluu kahvittelu. Muutos on melkoinen ihmiselle, joka tottui treenaamaan 5-6- kertaa viikossa ja jolle urheilu on aina ollut henkireikä ja voimavara. Eilen siis päätin lapseni harrastuksen ajaksi mennä kahville. Tuloksena oli se, että unohdin käsilaukkuni kahvilaan ja havaitsin sen vasta puoli tuntia myöhemmin. Onnenkantamoisena laukku löytyi ja sisältökin oli pysynyt koskemattomana. Päivän sählingit eivät tietenkään jääneet siihen vaan tullessamme kotiin raitiovaunulla tuttuun tapaan, noiusimme päätepysäkillä pois. Tuolloin minulla tuli jonkinlainen blokki, enkä tunnistanut

Kolme viimeistä päivää on mennyt suunnattoman väsymyksen parissa. Onneksi pelastava enkelini, äiti, on ollyt luonamme pyörittämässä arkea ja minä olen saanut kipuilla ja kiukutella itselleni ihan rauhassa. Väsymys on sekoittanut ajatuksia ja tuonut ah niin ihanan aivosumun taas arkeen mukaan. Olen kuitenkin suoriutunut päiville asettamistani hommista, joita ei tosin ole kovin montaa ollutkaan. Nielemisvaikeudet ovat helpottuneet ja mieli on edelleen ollut syksyisen kirpeä. Tukisukat sain hankittua vihdoin ja viimein. Olin siirtänyt väsymykseni takia hakua yli viikon ajan. Äitini patistamana nyt kuitenkin ne jalassani jököttävät, halusin tai en. Ostin lääkinnälliset, mittojen mukaan tulevat sukat, jotka olivat keskivahvuiset. Tarkkaa en muista, sillä keskittymiskykyni kaupassa oli taas lalalalallaaa- tasolla ja vaan hymyilin myyjälle kauniisti tai ainakin yritin haukotuksiltani hymyillä. Turvotus on onneksi laskenut merkittävästi eikä vasen jalkateräni ja nilkkani muistuta enää kaupan j

 Tämä sairaus täytyy ottaa välillä huumorin kautta, muuten ei jaksaisi näin suuria muutoksia elämässä. Tänään reilu kuukausi uuden elämän alusta ja asioihin totuttelusta. Tänään tapahtui taas paljon tapahtumia, joista osa sai minut nauramaan ja osa miettimään, miksi kaikki tapahtuu. Minulle todettiin aamulla, että elämäni on kuin elokuvasta, kauhuelokuvasta ja ihmeteltiin, miten jaksan olla niin sinnikäs ja ajatella myönteisesti haasteista huolimatta. Otin lauseet positiivisen kautta mutta tosiasia on, ettei ole vaihtoehtoa. Aamulla poikani nukkui pommiin ja tein hänelle aamupalan.Asia, joka yleensä on itsestään selvä pikku juttu mutta minulle nykyään saavutus. En ole sairastumiseni jälkeen tehnyt edes aamupalaa, sillä käsieni vapina ja väsymys vaikeuttavat kaikkea, mihin joudun keskittymään. Perusasiat ovat haastavia, kuten kurkun pilkkominen. Aivot tekevät valtavasti töitä, jotta asiat menisivät oikeassa järjestyksessä. Tänään jaksoin lukea tytön kanssa aapista sekä pojan kanssa harj