Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Jokainen päivä tuntuu raskaalta. En koe olevani erityisen väsynyt henkisesti. Olen lähinnä turhautunut tähän fyysiseen väsymykseen, joka hallitsee päiviäni yhä enemmän. Yritän nähdä asiat edelleen positiivisina ja ymmärtää kaiken tarkoitusta. Toisinaan se on äärimmäisen vaikeaa ja olen valmis kuulemaan henkimaailman ihmisiltä ,mihin tämä maailma minua haluaa kuljettaa. Aikaa olisi kerrankin vaikka mihin mutta voimia tehdä tekemättömiä asioita ei ole. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä kropassani vallitsee. On kuin jokin valtava voima pistäisi vastaan, raskas paino, joka ei päästä minua liikkumaan vaikka mieli haluaisikin. Väsymiseni tuntuu jo puhelimessa puhuessa. En jaksa soittaa saati puhua vaikka haluaisin. Kun lopulta pääsen toimimaan, alkaa suunnaton väsymys jo hyvin nopeasti. Taistelen sitä vastaan joka hetki, joka ikinen hetki. Tähän mennessä olen mielestäni selvinnyt kiitettävin arvosanoin. Olen aina asettanut tavoitteita elämässäni ja niin nytkin. Pyrin , joka päivä ...

  On jo lähes kaksi kuukautta sairastumisestani. Aika on vain mennyt. En ole mielestäni tehnyt mitään mutta päivät vain soljuvat ohitseni. Viikon touhut ovat vieneet kaikki voimani. Olen nukkunut lähes 15 tuntia ja olen edelleen fyysisesti väsynyt. Kirjoittaminenkin tuntuu haastavalta eikä sormet tahdo totella ja pysyä mukana tahdissani. Jouduin väsymyksen vuoksi perumaan tämän päivän kuntoutukset. Kauppaan pitää jaksaa kuitenkin lähteä, sillä jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Olen siirtänyt kaupassakäyntiäkin ja tyhjentänyt pakastimen ruuista.  Tätä on fatigue, joka hallitsee toisinaan monen stroke- potilaan elämää. Tämä on nyt minunkin elämääni ja se pitää hyväksyä. On oltava armollinen, kuten kaikki minulle hokevat, ja annettava itselleen aikaa. Kiireinen elämä suorituspainoitteineen yrittää pilkistää lähes päivittäin. Olenhan viimeiset 20 vuotta elänyt kiireen ja suorituspaineiden keskellä. Lyhyet unet, opiskelu, lapset, työ ja harrastukset ovat kuljettaneet minua paikasta t...

  Onko elämäni palautunut normaaliksi? Onko vaivani ohi? Oletko jo työkunnossa, kun näytät niin samalta kuin ennenkin? Koska palaat töihin? Tervehdytkö täysin tästä sairaudesta? Nämä ovat kysymyksiä, joita minulle on viime aikoina esitetty useaan kertaan. Haluaisin vastata kaikkiin kyllä mutta vastaukseni kaikkiin on todennäköisesti ei. 3-6- kk on se aika, kun paranemista tapahtuu nopeammassa tahdissa ja hermosolut ottavat toistensa kuormaa kantaakseen. Järjestäytyvät uudelleen aivorungon tuhoutuneiden kohtien alueella. Sopivat kuka minkäkin asian ottaa hoitaakseen tai ainakin yrittää hoitaa. Tämän ajan jälkeen parantuminen hidastuu mutta sitä jatkuu edelleen ja on vain toivottava, että minun tehokkaat työlaiseni aivorungossa jatkavat sinnikkäästi uusien ratojen rakentamista. Olen halunnut päästä ns. normaaliin nopeasti, kuten tapanani on ollut. Homma hoitoon samantien ja elämä jatkuu. Kantapään kautta olen kuitenkin todistanut, että hitaasti hyvä tulee eikä asioita voi hoputtaa. Y...

  Pääsen omaan huoneeseen ja oloni alkaa pikku hiljaa tuntua paremmalta. Samalla alan ymmärtää tapahtunutta ja sen merkitystä jatkoelämälleni. En voi käsittää ja ymmärtää, miksi tämä tapahtuu minulle. Mitään muita riskitekijöitä kyseiseen sairauteen minulla ei ole, kuin pitkittynyt stressi, jota on jatkunut jo vuosia. Eroni on ollut haastava. Olen huolesta suunniltani. Oma sairastumiseni ei tunnu miltään, kun kehoni adrenaliinit keskittyvät lapsieni hyvinvointiin. Ajatukset ja huoli valtaavat minut totaalisesti. Sairaalan henkilökunta huomaa tämän ja tarttuvat toimeen. He pyrkivät kaikin tavoin auttamaan minua tilanteessani. Mietin, miten Jumala voi kaiken kokemani jälkeen vielä laittaa minut tällaiseen tilanteeseen. En ymmärrä. Hylkään uskoni, joka on vuosien varrella karissut. Pahuutta on niin paljon, etten voi käsittää sitä. Lapsieni tulevaisuuden takia minun on toivuttava mahdollisimman nopeasti. Huudan ja itken ja kasaan itseni. Näen edelleen kaksoiskuvia toisella silmälläni m...