16 viikkoa uutta elämää takana...minä elän edelleen

 En ole jaksanut kirjoittaa blogia suuren väsymystilani takia. Elämässä on ollut taas kuluneen viikon aikana niin paljon haasteita, että päivät ovat menneet selviytymiseen. Olen joutunut pohtimaan sitä, miksi toiset meistä joutuvat elämässään niin koville ja toiset eivät. Vastausta en ole edelleenkään löytänyt enkä oikein usko karmaankaan, sillä kuitenkaan tässä elämässä paha ei ole saanut palkkaansa vaan päinvastoin.

Viime viikolla selvittelin kuntoutustukihakemukseni asioita, jotka lääkäri oli tehnyt pieleen eli B- lausunto oli täysin pielessä. Tämä on sinällään pieni asia ja muutettavissa uudella lausunnolla mutta minulle iso asia, sillä se tarkoitti sitä, etten tule pitkään aikaan saamaan minkäänlaista kuntoutustukea, saati muutakaan tukea. Toimeentulohakemus on siis tehtävä joulun alla, jotta selviämme arjesta. En olisi koskaan uskonut, että 44- vuotiaana, joudun hakemaan toimeentulotukea. Tämähän pitäisi kaiken järjen mukaan olla aikaa, milloin talous pikkuhiljaa alkaa olla kunnossa, on vakituinen työpaikka, lapset isoja ja vihdoin ja viimein aikaa nauttia omasta elämästä ja elämän nautinnoista. Sen sijaan käyn elämäni suurinta kriisiä läpi. Niin, kaikki ei mene kuten on haaveillut. 

Olen päättänyt, etten jää tämänkään jyrän alle vaan jatkan matkaani hitaasti mutta varmasti. Nopeasti en pysty enää etenemään mutta hitaasti kuulostaa nykyään ihan hyvältä. Kuntoutustukihakemus on siis vihdoin vetämässä. Pää on kaikilta osin varsin hyvässä kunnossa vaikka sitä yritetäänkin tuhota ja hajottaa. Ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka jaksavat toimia silloin, kun itse en jaksa. Viime viikolla yksi näistä enkeleistä loi jälleen uskoa minuun ja auttoi minut ylös uppoavasta laivasta. Olen tehnyt kaikkeni kasvattaakseni lapseni hyväksymään kaikki ihmiset ja toimimaan oikein. Mitä tulee tehdä, kun lapsi kokee vääryyttä ja häntä ei kuunnella ja hän pelkää. Viime viikko oli lasten oikeuksien viikko ja se ei todellakaan ole kaikille lapsille itsestäänselvyys ja syy on tässä yhteiskunnassa, joka suojelee aikuisia lasten kustannuksella. Mikään ei tunnut muuttuneen. Tämä enkelini kuitenkin vei asiaa eteenpäin ja sain edes osittain viettää rauhallisen viikonlopun.

Viikonloppuna lähdin tapaamaan hyviä ystäviäni, joita en koronan ja sairastumiseni vuoksi ole voinut tavata, sillä he asuvat kaukana. Jo pelkkä ajatus ihanista keskusteluista ja henkisestä tuesta vakuutti minut siitä, että reissu kannattaa tehdä silläkin uhalla, että väsymys lankeaa päälleni raskaana ja painavana. Näin kävikin ja olen sunnuntaista lähtien ollut täysin väsynyt enkä ole jaksanut edes kirjoittaa viikonlopun tapahtumista. Muisti on ollut hakusessa ja en ole jaksanut edes yrittää palauttaa asioita mieleeni. Joskus on helpompi niin, ettei ajattele mitään ja antaa vaan asioiden olla ja uusien tulla omalla painollaan. On vain hyväksyttävä, että tämä on sitä minun elämääni, jota väsymys ja tuska hallitsevat. En välttämättä ole sitä ansainnut mutta en siitä eroonkaan pääse. On siis vain kestettävä.

Elämässä on niin paljon hyvää kaiken ikävän taustalla ja niihin hyviin asioihin takerrun aina kun vain voin. Olen onnellinen perheestäni ja ystävistäni. Kiitollinen siitä, että minulla on auttajia ja tukijoita ja henkistä vahvuutta selvitä tästäkin kaikesta. Onnellinen lapsistani, jotka jaksavat ahertaa koulun ja harrastusten vaatimusten alla. Harva teini jaksaisi 14 tunnin koulupäiviä harrastuksineen ja illalla yhdeksän jälkeen vielä koulutehtäviä. Olen ylpeä kaikista lapsistani. Heidän takiaan jaksan jokaisena päivänä taistella positiivisuuden ilmapiiriä ylläpitäen. Olen ylpeä myös itsestäni. Olen selvinnyt ja aion selvitä edelleen. Ansaitsen onnen ja turvallisuuden ja siihen pyrin. Elämää on vielä jäljellä monta vuotta. Mitä siitä, jos ajatukset ovat vähän hitaampia tai motoriset taidot heikompia kuin aiemmin. Mitä siitä, jos kipu valtaa kroppani ajoittain, tiedän, että se menee ohi ja silloin nautin kivuttomista päivistä ja hetkistä. Mitä siitä, jos taloudellinen tilanne on nyt haastava, monella muulla on vaikeampaa, joten turhaan murehtia liikaa tästäkään. Elämä kantaa vaikka välillä siltä ei tunnukaan. Onneksi joka päivä ei ole maanantai, joskus on myös perjantai ja lauantai. 

Nyt lähden ulos raittiiseen ilmaan ja nautin siitä, että pääsen ulos ilman auttajaa ja saan hengittää omilla keuhkoillani. Tänään tulee uuden elämäni alusta 16 viikkoa ja uuden elämäni myötä olen todellakin uusi ihminen. Tänään aion kiljua ilosta enkä tuskasta!