Elämä on hyvää!

 Osallistuin elämä on hyvää- kuvahaasteeseen facebookissa.Alkuun jouduin miettimään, mitä positiivisia ja hyvää elämää kuvaavia kuvia puhelimestani löytyy viime ajoilta. Osoittautui, että hyvät asiat olivat niitä arkisia arjen juttuja, joista ei kuvia tule otettua. Parasta elämässä tällä hetkellä minulle on rauhallinen ja turvallinen olo. Miten sen voisi näyttää kuvina? Koti, paikka, jossa olla oma itsensä. Lapset ja rakkaat ympärillä. Terveys. Tunne siitä, että elämä kantaa.

Kulunut viikko on ollut rauhallinen ja olen ollut vain kotona. Oloni ei kuitenkaan ole ollut terve eikä aina  turvallinen. Olen kärsinyt voimakkaasta väsymyksestä, joka alkoi ilmoitella itsestään jo viime viikolla. Nyt väsymys meni niin valtavaksi, etten pysynyt hereillä vaikka halusinkin. En jaksanut aamulla pysyä hereillä vaan menin takaisin nukkumaan, kun lapset olivat lähteneet kouluun. Muistini ja ajantajuni katosi. En aina tiennyt, missä olen tai mitä tapahtuu. Tämä toi turvattomuutta ja pelkoa. Mietin monena iltana, mitä tapahtuisi, jos infarkti uusiutuisi. Miten se vaikuttaisi lapsiini. Miten itse jaksaisin selviytyä toisesta *iskusta*. Ajatukset pyörivät päässäni ja pelkotilat toivat mukanaan pelkoa tulevasta taistelusta ja mieleen palautui taas pahoja menneisyyden asioita, joita olen kovasti halunnut unohtaa ja olla ajattelematta. Olen pyrkinyt miettimään, että kaikki järjestyy ja olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä ja hetkestä, jonka saan viettää rakkaiden kanssa. En haluaisi enää pelätä ja murehtia.  Tavallaan olen kiitollinen väsymykselleni ja aivosumulleni, jolloin aivoni tietoisesti rajoittavat turhien ajatusten tuloa mieleeni ja laittavat minut muulle taajuudelle hetkittäin.

Tämä kulunut viikko toi mukanaan myös uudet kivut. Yhtä yllättyneenä jälleen otin reiden hermokivut vastaan ja päätin etten anna niille valtaa ajatuksissani. Kipu oli kuitenkin ajoittain niin kova, etten pystynyt ilman kipua kävelemään ja istuminenkin tuntui ajoittain tuskaiselta. Onnekseni olen kipuihin tottunut ja olen valmis ottamaan kaiken vastaan, mitä minulle annetaan. Tsemppasin päivät ja valvoin yöt. Ajattelin, että ainakin silmäsärkyni on nyt taka-alalla. En halunnut turhaa valittaa ystävilleni, sillä pelkään, että ystävät eivät jaksaisi jatkuvaa valitustani kivuista ja tulevaisuudenpeloistani. Ei kukaan heistä, olen ansainnut jatkuvaa kipuiluani ja valitustani pilaamaan heidän elämäänsä. Toisaalta tiedän, että lähimmät ihmiseni kyllä kuuntelevat, ihan kuin minä kuuntelen heitä. En kaipaa kuitenkaan keneltäkään sääliä ja en halua pelotella ihmisiä huonoilla päivilläni ja siksi en kaikesta, mitä tunnen, halua puhua. Haluan olla vahva ja elää elämääni edelleen yhtä uskaliaasti kuten ennenkin. En anna sairauden pelästyttää minua vaikka se tällä hetkellä hidastaakin. Elämä on kuitenkin hyvää. Ja tärkeintä on että minä elän. En elä ehkä sitä elämää, mitä toivoin mutta voin silti elää onnellista mutta vähän tasaisempaa elämää. Ja pitkästä aikaa koen olevani todella onnellinen monella elämän osa-alueella. Näen asiat eri suunnasta.

Osaan arvostaa elämää. Olen kiitollinen raikkaasta ilmasta ja rauhallisesta kävelystä ulkona. Huomaan usein hymyileväni vain siitä hyvästä, että pystyn kävelemään. Olen onnellinen lapsistani, jotka ovat taistelijoita pienestä iästään huolimatta. He ovat jokainen mahtavia persoonia ja saavat minut tuntemaan äitiyden ilot ja surut voimakkaasti. Viimeiset viikot olenkin miettinyt paljon sitä, mikä minulle on tärkeää ja mikä määrittää minua. Minä olen ennen kaikkea äiti. Olen sitä jokaisella solullani. En voisi milloinkaan luopua äitinä olemista. Silloin menettäisin itseni. En luopuisi edes niistä raskaista päivistä, jolloin lasten murheet ja tulevaisuus tuntuvat pelottavilta tai kiukkukohtaukset vievät voimia. Silloin huomaan, että elän ja minulla on tunteet. Olen useana iltana vain hymyillyt,kun olen katsellut nukkuvia lapsiani. 

Olen äitiyden lisäksi myös paljon muuta tärkeää kuten ystävä. Ystävyys läheisten ihmisen kanssa on vahvistunut entisestään ja saan valtavasti voimaa keskusteluista ja yhteisistä nauruista ja elämän kommelluksista.  En itse jaksa soitella tai pitää yhteyttä joka päivä mutta oikeat ystävät ymmärtävät väsymykseni ja introverttiuteni tämän sairauden takia. Nämä ystävät eivät katoa, eivät vaikka minä olisin pelkkä kuori, josta ei saa mitään irti. He ovat ja pysyvät. 

Olen myös lapsi. Olen aina heikkoina hetkinäni regressoitunut lapsi, joka tarvitsee äitinsä tukea ja kaipaa taivaassa olevaa isäänsä. Olen lapsi, joka edelleen kipuilee pahojen asioiden edessä ja huutaa apua ja turvaa äidiltään. Ja äiti, hän on enkelini maanpäällä. Taivaallinen rauha minulle aina vaikeina hetkinäni ja ystävä muina hetkinä. Hän on kalenterini ja herätyskelloni. Hän on rakkauteni ja elämäni pohja kaikelle mitä olen tänä päivänä. Hän on pitkäaikaisin rakkauteni ja ihminen, johon luotan ja turvaan. Onneksi äitini on vielä maanpäällisessä maailmassa, sillä jo isäni menetys oli niin valtaisa, etten vuosienkaan jälkeen meinannut hyväksyä sitä, miksi hänet vietiin meiltä kesken elämänsä.

Olen kiitollinen siitä, että meillä on katto päämme päällä ja olen uskaltanut pyytää apua. Seuraavat kuukaudet pelottavat taloudellisesti mutta eniten olen huolissani siitä, miten se vaikuttaa lapsiini. Jo nyt olen huomannut isompien lasteni huolen pärjäämisestämme. Rahaa ei ole ja tulevat taistelut vievät kaikki säästömme. Minä en paljoa tarvitse mutta toivon, että lapseni eivät joudu kärsimään yhteään enempää. Yhteiskunta on ihana ja auttavainen mutta olen myös huomannut, että mitään ei saa ilman pyytämistä ja silloinkin vain pitkän taistelun jälkeen. Ihminen saa usein apua vasta, kun on joutunut putoamaan kuoppaan, kun avun tulisi tulla ennen sitä putoamista. Silloin on usein liian myöhäistä. Tämä pätee valitettavasti kaikilla osa-alueilla tässä yhteiskunnassa. Vasta,kun peli on menetetty, voi saada apua ja silloin nouseminen on jo paljon tuskaisempaa. Jotain pitäisi muuttaa tässä yhteiskunnassa. 

Mutta nyt, juuri tällä hetkellä junassa, matkalla Jyväskylään Yksisarvissynttäreille, elämä on hyvää. Elämässä on rakkautta ja lämpöä. Elämä kantaa, kun vain uskallamme hypätä sen vietäväksi ja uskallamme rohkeasti pyytää apua kanssakulkijoiltamme. Elämä on hyvää, kun uskaltaa olla oma itsensä ja pysyä itsenään vaikeinakin hetkinä. Tärkeintä elämässä juuri nyt on läheiset ja rakkaat, jotka ovat kanssamme ja eivät päästä meitä vaipumaan epätoivoon. On ihana kuulua joukkoon. Ihminen tarvitsee sitä. Kun työ viedään pois, viedään ihmiseltä iso osa pois ja silloin ryhmäytyminen, kuuluminen ystävien ryhmään on entistä tärkeämpää. Elämä on hyvää,kun vain uskot siihen itse. Minä ainakin haluan uskoa.