Eilisen päivän jälkeen ymmärsin jälleen, miten paljon minun on levättävä. On ymmärrettävä, etten voi jatkaa kuten ennen. Asia on vielä niin uusi, ettei se selvästikään mene selkäytimeen vaan rasitan itseäni edelleen liikaa suhteessa jaksamiseeni.
Eilisen pysäytysmerkit olivat näkyvissä jo aamulla ja sen vuoksi nukuinkin niin pitkään kuin oli mahdollista. Nykyisiin harrastuksiini kotona istumisen ja blogin lisäksi kuuluu kahvittelu. Muutos on melkoinen ihmiselle, joka tottui treenaamaan 5-6- kertaa viikossa ja jolle urheilu on aina ollut henkireikä ja voimavara. Eilen siis päätin lapseni harrastuksen ajaksi mennä kahville. Tuloksena oli se, että unohdin käsilaukkuni kahvilaan ja havaitsin sen vasta puoli tuntia myöhemmin. Onnenkantamoisena laukku löytyi ja sisältökin oli pysynyt koskemattomana. Päivän sählingit eivät tietenkään jääneet siihen vaan tullessamme kotiin raitiovaunulla tuttuun tapaan, noiusimme päätepysäkillä pois. Tuolloin minulla tuli jonkinlainen blokki, enkä tunnistanut pysäkkiä, en rakennuksia, en mitään ympärilläni. Parinkymmenen sekunnin ajan ehdin miettiä, mitä kuski oli sanonut, mikä pysäkki tämä oli ja olinko jäänyt vahingossa väärässä kohtaa pois. Tunne oli omituisen erikoinen. Oli kuin olisin ollut sumun keskellä , missä mikään ei tuntunut tutulta. Sitten aivan yhtäkkiä tunnistin paikat ja kadut ja lähdin kävelemään kohti kotia. Ymmärsin, että liika on liikaa ja pää tarvitsisi rauhaa. Olin jälleen hoitanut asioita koko iltapäivän ja nyt oli huilattava. Tein vielä pitsan kotona lapsille ja sen tehtyäni huomasin haavan sormessani. Olin leikannut sormeeni, joka on tunnottoman käden puolella enkä siis ollut tuntenut kipua. Asia huvitti mutta samalla itketti. Onko elämäni jatkossa tällaista sekametelisoppaa, johon en tunne kuuluvani. Miten pystyn vähentämään asioita ja tekemisiäni, kun jo nyt minusta tuntuu, etten tee mitään päivisin. Miten saan aikani kulumaan.
Tänään nousin positiivisella mielellä ylös ja ajattelin, ettei eilisen kaltaista päivää saisi tulla toista perään. Olenkin ottanut tänään rennommin vaikka olen asioita hoitanutkin. Olen puhunut ja käynyt vakavia keskusteluja ja todennut, että pienikin kuormitus on tällä hetkellä liikaa. Asia vain on hyväksyttävä, halusin tai en. On myös myönnettävä, että tilanne ei tästä välttämättä kohene ja olen loppuelämäni uuden edessä.
Usein ajatellaan, kuinka kivaa olisi olla kotona eikä tehdä töitä. Minäkin olen haaveillut eläkepäivistä ja vapaasta mutta nyt tässä tilanteessa, antaisin aika paljon, että saisin palata normaaliin työrytmiini, urheiluun ja kiireeseen. Olisi ihanaa saada tuntea olevansa tärkeä ja tarpeellinen. Olisi itsetunnolle tärkeää kuulla olevansa taitava ja ammattilainen omalla alallaan. Sen sijaan mielessäni ovat alkaneet pyöriä tylsyys, arvottomuus sekä rumuus. Nämä tulevat kokonaisuutena käsi kädessä ajatuksiini. Kun on tylsää, eikä kukaan kaipaa niin kokee olevansa pelkkä ruma säkki, joka vain istuu sohvalla jököttäen. Päivän kohokohdat ovat lasten tulo koulusta ja puhelut hyville ystäville. Viikonloppuja odotan edelleen, sillä silloin saan normaaliutta elämääni.
Olen ihmetellyt, miksi tästä sairaudesta ei kirjoiteta enempään. Miksi kukaan ei tuo esille, millaista sairaus on, kun on kulunut kuukausia tai vuosia sairastumisesta, uuden elämän alkamisesta. Kaikki on muuttunut eikä paluuta vanhaan ole. Ihmisen sisin muuttuu. Taloudellinen tilanne muuttuu. Ystävät vaihtuvat osittain. KAikkien ymmärrys muutokseen ei riitä . Elämä tuntuu erilaiselta. Sairaus ei välttämättä näy päälle päin ja tällöin ihmiset eivät edes osaa ajatella sitä mutta sisällämme sairaus vaikuttaa koko loppuelämämme, tuoden jatkuvia haasteita lähes kaikissa asioissa. Mikään ei ole ennallaan. Tämä olisi tärkeä tuoda esille. Tärkeää huomioida. Tärkeää muistaa.
Olennaista on myös lasten ja lähipiirin tunteet ja kokemukset sairastumisesta. Olisi tärkeää selvittää, miten lapsi kokee vanhemman sairastumisen. Kokeeko hän pelkoa vai unohtaako hän tapahtuneen, kun se ei enää jatkuvasti näy arjessa. Läheinen ihminen on saattanuyt muuttua yhtäkkiä erilaiseksi. Miten se vaikuttaa läheisiin. Elämähän muuttuu väistämättä sairastuneella mutta se varmasti muuttuu osittain myös läheisillä. Onko pelko jatkossa jatkuvasti läsnä. Tästä olisi tärkeää puhua ja tämä olisi hyvä tuoda esille.
Paljon puhutaan sairauksista, kuten syövästä ja pohditaan sen yllättävyyttä ja vaikutusta ihmisiin. Aivoinfarktista puhuminen on yleensä vähäisempää ja sen ajatellaan usein tulevan iäkkäämmille ihmisille mutta todellisuudessa sen voi saada kuka tahansa, minkä ikäinen tahansa ja täysin ilman riskitekijöitä. Minullakin ainoa syy kaulavaltimon repeämiseen on mahdollisesti ollut pitkittynyt sietämätön stressi.
Aivoinfarkti jos jokin tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta ilman ennakkovaroitusta. Ilman kipua.Ilman outoa tunnetta.Täysin yllätyksenä. Se myös useimmiten jättää jälkensä selviytyneisiin ja läheisiin. Tärkeää on myös muistaa, että kaikki eivägt selviä. Toisaalta kaikki meistä eivät jää pyörätuolipotilaiksi mutta kaikkia meitä sairaus koskettaa monella eri tasolla. Osa tasoista on näkyviä muttta suuri osa näkymätöntä ja siksi vaikeasti tiedostettavaa. Me selviämme, sillä on pakko selvitä. Haluamme selvitä mutta emme ole enää ennallamme tämänlaisen salamaniskun jäljiltä. Emme koskaan palaa takaisin siihen mikä oli ennen. Muutumme.
Kommentit
Lähetä kommentti