Kyyneleet valtasivat olohuoneeni

Tänään se iski illalla, syvä toivottomuuden tila. Elämän epäoikeudenmukaisuus ja viha koettua kohtaan. Ihmiset tarkoittavat hyvää hokemalla sinulle, ole armollinen, ei se haittaa, nyt vain olet. Voi kunpa se olisi niin yksinkertaista olla ajattelematta, kokematta, tuntematta. Haluaisin huutaa ja kiljua tätä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Haluaisin huutaa, että minua pelottaa tulevaisuus. En uskalla heittäytyä siihen nuoruuden innolla, en positiivisuudella, en millään. En halua enää pettyä, en kokea samoja asioita uudelleen. Haluan tietää, mitä tapahtuu, jotta voin vapaasti hengittää ja olla onnellinen. Epävarmuus on pahinta, mihin tällaisessa tilanteessa voi joutua. Epävarmuus kaikesta, parantumisesta, toimeentulosta, turvallisuudesta ja onnesta. 

Koko elämäni on ollut taistelua ja vahvaksi kasvamista. Nyt saisi jo riittää, joku muu voisi ottaa nuo asiat kantaakseen. En jaksaisi aina olla vahva ja rohkea, en itsenäinen ja päättäväinen. Haluaisin tuntea rakkauden ja sen tuoman varmuuden sekä onnellisuuden pisarat hiuksillani. Ilon huokaukset ja naurun kiljahdukset lasteni huulilla. Haluaisin olla turvassa ja samalla vapaana kokemaan elämän ihmeitä positiivisena ja intoa puhkuen. Haluaisin olla jälleen minä, uskoen hyvän voittoon ja pahan tappioon. Tuntuu, että minulta on viety kaikki, pala palalta hajotettu koko ihminen. Luvattu hyvää ja otettu pois ja jälleen annettu uskoa ja sitten tuhottu viimeisetkin toivon rippeet. Silti minun on selvittävä, kerättävä riekaleet ja kasattava jälleen itseni uudelleen. Pystyn siihen, tiedän sen mutta eikö jo voisi helpottaa?

Katkeruus. Ehkä tämä on sitä ja samalla ei ole. En ole katkera kenellekään toiselle. Mutta uskoni Jumalaan on katkennut. Olenhan silti onnekas, kuten itsekin olen todennut. Minä elän. En siis saa olla allapäin ja murehtia tulevaa vaan iloita siitä, että olen näinkin hyvässä kunnossa. Ei saa antaa katkeruudelle valtaa sillä se johtaa tuhoon. Pitää olla positiivinen ja muistaa aina viimeiseksi hyvät, positiiviset asiat elämässä. Aina vain ei jaksa olla. Kun olet viikko tolkulla ollut yksin itsesi kanssa, kamppaillut menneisyyden mörköjä vastaan päivä toisensa jälkeen, kokenut hermokipuja ja lasten surua, et jaksa aina hymyillä. Rooli ei aina pysy kasassa. Alat väsyä. Onneksi minulla on muutama ihana ystävä ja rakkaimpani, jotka päivä toisensa jälkeen jaksavat aamulla kysyä vointiani, jaksamistani ja luovat positiivisuutta elämääni. He eivät luovuta, joten minäkään en luovuta.

Iloitsen aidosti edelleen toisten onnesta ja hyvistä hetkistä. Elän mukana ihanissa tapahtumissa ja ihmisten iloissa. Kuuntelen ja kannustan. Haluan hyvää kaikille. Ei kukaan halua olla katkeran ihmisen kanssa, toisaalta eivät kaikki jaksa pitää yhteyttä sairastuneeseenkaan. Näin maailma pyörii, jokaisen oman navan ympärillä. Omien tärkeiden asioiden ympärillä. Itse mietin joka ikinä päivä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Saanko tehdä jälleen töitä ja kokea päivittäisiä aikuiskontakteja ja keskusteluja minulle tärkeistä asioista. Saanko palata minun normaaliini mutta turvalliseen sellaiseen. Saanko tuntea olevani sinut vartaloni kanssa ilman turvottavia lääkkeitä ja päivittäisiä kipuja. Saanko jossain vaiheessa vihdoin elää elämää, josta olen haaveillut. Koska tulee minun vuoroni olla onnellinen arjen keskellä ja juuri sellaisena kuin olen? Mutta kaikesta huolimatta, minä elän.

En ole itkenyt montaa kertaa tämän neljän kuukauden aikana. Kyyneleet ovat pysyneet sisälläni vaikka olisin toivonut niiden tulevan ulos, puhdistaen elimistöäni kaikesta tapahtuneesta. Tänään illan pimeydessä itkin. Itkin vihan ja surun ulos. Itkin tuskan ja toivottomuuden. Vuodatin epätoivon ja pettymykset. Itkin isoja kyyneleitä pisara toisensa jälkeen. Tuntui kuin pato olisi räjähtänyt ja kaikki kasautunut tullut ulos, viimein. En enää jaksanut olla vahva. Annoin heikkouden tulla ulos. Aika oli oivallinen, sillä kukaan ei nähnyt minua heikkona,elämän murtamana. Mutta minä itkin ja olen siitä kierolla tavalla iloinen. Minulla on tunteet. Ne eivät ole hävinneet. Minä haluan tuntea, sillä tunteet pitävät meidät elossa. Tuovat syvyyttä elämäämme, jotta kaikki ei olisi tylsän tasaista. Minä olen tunteet ja ehkä minä olen palaamassa omaan minuuteeni. En vielä mutta olen matkalla. Tulevaisuus, minä tulen ja kun saavun, on kaikki valmista.

Rakkaat, muistakaa toisianne. Sanokaa kauniita sanoja vaikka niiden tuottaminen toisinaan olisi haastavaa. Olkaa kilttejä toisillenne. Antakaa rakkautta, sillä yhtäkkiä elämä voi loppua tai kaikki muuttua. Silloin kysymyksesi jää, uskalsinko elää, uskalsinko kokea, uskalsinko haastaa itseni. Uskallatko?