Ehkä joskus kaikki on toisin

 Aika. Se on mennyt koko syksyn todella nopeasti. Tuntuu, etten ole pysynyt perässä. On kuin olisin elänyt sumussa koko alkaneen syksyn ja pikku hiljalleen herätä tulevaan talveen. Oma tunnemaailma on pikkuhiljaa palautunut ja kadonneet ääripäät ovat puskemassa tunneskaalalla taas läpi. En kaipaa niitä. Haluan hitaan ja tasaisen maailman takaisin. Ilman stressiä ja turhia ajatuksia murheista. Haluan kokea onnen ja riemun enkä pelkoa ja ahdistusta. Pitäisi kai olla iloinen, että MINÄ alan palata elämään. Mutta minussa juuri se minä on muuttunut kuluneiden kuukausien aikana. En ole enää se minä, joka olin viime kesänä. Olen turvallisuuteen pyrkivämpi, hitaampi ja realistisempi. Olen ymmärtänyt, että vaikka tekisin mitä tahansa, on tämä maailma rakennettu niin, että asiat, jotka tulevat eteemme, on otettava vain vastaan. Yritettävä ymmärtää niitä ja kestää. Kasvaa niiden yli eikä antaa niiden kaataa itseään allensa. On nähtävä pitkälle tulevaisuuteen. Otettava positiivinen mieli vaikka kaikki tuntuisi kaoottiselta ja epävarmalta. On uskallettava eri tavalla kuin ennen. On oltava erityisen vahva, jotta jaksaa kohdata asiat oikein.

Kulunut viikonloppu oli ihana hyppy pois normaalista arjesta. Oli paljon iloa ja naurua, onnenhelinää. Läsnäoloa ja läheisyyttä mutta myös hiljentymistä väsymyksen kasvaessa. Tapasin vanhan opiskelukaverini useiden vuosien tauon jälkeen ja tuntui, kuin asiat olisivat jatkuneet siitä, mihin ne nuorina opiskelijoina jäivät. Välissä vain oli tapahtunut paljon asioita, hyviä ja pahoja. Elämät olivat meneet hyvinkin eri suuntiin mutta kuitenkin ajatusmaailma ja yhteys toiseen oli pysynyt samana. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, että sain nähdä ystävääni niin monen vuoden jälkeen ja taas jatkaa ystävyyden rakentamista nyt vanhempana ja viisaampana. Onni on ystävät heidän moninaisuudessaan ja samankaltaisuudessaan. 

Ihmeitä tosiaan tapahtuu. Aivoinfarktinikin on omalta osaltaan ihme. Sattuma, yllätys, ihme, monenlaisia sanoja kuvaamaan yllättävää tapahtumaa tai tilannetta. Itse mietin vain, että koska minun ja monen muun vuoro on saada positiivinen ihme elämäämme mukaan. Pikku hiljaa olisi myös sen aika. Siihen asti minulla ei ole muuta kuin nämä haastavammat yllätykset seuranani. Huomaan, että mielialani on pikku hiljaa laskenut, kun en ole kokenut positiivisia ihmeitä, joita olen salaa toivonut. Ihmeparantumista, turvallisuuden ihmettä elää elämää tai rakkauden polttavan ihanaa ihmettä. Kaikkea ei voi saada, sen me tiedämme, mutta edes pieni ripaus sitä ihanuutta, mikä jollekin toiselle on itsestäänselvyys, siitä haaveilen.

Joku sanoi minulle, että alakuloisuus kuuluu osaltaan tähän sairauteen ja siltä harvoin välttyy. Itse päätin, että minua eivät negatiiviset asiat ja haasteet pääse valloittamaan. Olen huomannut, että paljon todellakin on itsestä kiinni, miten asiat näkee ja kokee mutta paljon on myös kiinni aivojen voimavaroista. Kun ylikuormittuu, unohdetaan ne positiiviset asiat ja negatiiviset asiat pomppaavat hallitsemaan mieltä. Aina ei vain jaksa olla positiivinen. Niinpä olen alkanut huomata oman negatiivisyyteni pilkistelevän esiin ajoittain. Miksi en pysty urheilemaan? Miksi en tekemään töitä? Miksi on liikaa aikaa ajatella asioita? Miksi olen aina väsynyt enkä saa mitään tehdyksi? Miksi aina minä? On haastavaa yrittää ymmärtää elämän tapahtumia aina positiivisesti. En usko, että se on edes mahdollista, sillä tällöin varmasti kiellämme osan omista tunteistamme ja kokemuksistamme. Toki positiivinen luo positiivisuutta mutta pelkässä positiivisuuden kuplassa eläminen irroittaa meidät varmasti arjen todellisuudesta ja vaikeuttaa kykyämme ymmärtää haastavissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Olen myös kokenut tätä. Ihminen, jonka elämässä ei ole ollut isoja pettymyksiä tai sairastumisia tai kuolemia, ei kertakaikkiaan aina pysty asettautumaan realistisesti toisen ihmisen maailmaan. Kyllä me tästä pärjätään- lauseet ovat varmasti pahinta myrkkyä ainakin minulle. En kaipaa ihmiseltä lauseita, joka ei tiedä, millaista todellisuutta elän. Itsekin tiedän, että asioista varmasti selviää mutta aina ei vain tunnu siltä. Tällöin sitä kaipaisi vain kuuntelevaa korvaa tai kysymystä, tarvitsetko jotain tai voinko tehdä jotain vuoksesi. Sairastuminen tuo mukanaan niin paljon muutakin kuin vain sairastunut vartalo tai mieli.

Sairastuessa vakavasti koko ihmisen turvallisuusjärjestelmä järkkyy. Huolta ei aiheuta vain itselle tapahtuneet asiat vaan myös se, miten kaikki vaikuttaa läheisiin, lapsiin, vanhempiin ja ystäviin. Läheisiään ei halua kuormittaa turhilla huolilla ja kuitenkin itse kaipaa kuuntelevaa korvaa, jolle purkaa tunteitaan ja kokemuksiaan. Tämän lisäksi jatkuva huoli valtavista kivuista, ruumiinkuvan muutoksista ja jaksamisesta on pinnalla. Et pysty hoitamaan päivittäisiä asioita, jotka ennen olivat automaatioita sinulle. Kannat huolta taloudellisesta tilanteestasi. Yhtäkkiä säännöllinen tulo katoaa ja huomaat seisovasi byrokratiaviidakossa, jossa viidakon laki on valloillaan. Yrität viimeisillä voimillasi ymmärtää haastavia lakipykäliä ja selvittää, mistä saisit rahaa palkkatulosi loputtua. Lomakkeita, kaavakkeita, todistuksia. Valtavat määrät uusia asioita, joihin väsyneenä, puolikuntoisena joudut perehtymään. Aneluja ja itsensä säälittäväksi tuntemista, kun pyydät eri järjestöltä tukea, jotta saisit lapsille järjestettyä joulun ja maksettua laskut. Alemmuudentunnetta ja syyllisyyttä siitä, että juuri sinä sait tämän yllätyksen, ihmeen, joka muutti elämäsi. 

Odotat ja odotat. Et tiedä, mitä edessäsi on. Hyväksyykö ihminen, joka ei ole koskaan sinua tavannut, hakemuksesi vai toteaako hän, että olet työkuntoinen vaikka et pystyisi kävelemään tai pysyisi hereillä tai kuulisi tai näkisi kunnolla. Elämä tuntuu listalta epätodennäköisyyksiä ja murheita. Ei siis ihme, että positiivisistakin positiivisimmat saattavat kokea ahdistusta ja masennuksen tunteita. Mikään ei ole varmaa, ei edes huominen. Tämän lisäksi osalla meistä on kannettavanaan muita murheita, joista myös pitää selvitä.  Tässä hetkessä elämä saattaa tuntua epäreilulta, väärältä ja kohtuuttomalta. Vaikka sitä katsoisi vaaleanpunaisten pilvien läpi, ovat elämän tosiasiat siellä pilven takana odottamassa. Ja tämä on se asia, mitä kaikki ihmiset eivät ymmärrä eikä heidän tarvitsekaan ymmärtää. Joskus elämä on epäreilua.

Mutta aika.  Aika tekee hitaasti mutta varmasti tehtävänsä. Ehkä jossakin vaiheessa aurinko alkaa pilkistää pilven takaa ja huomaat selvinneesi kaikesta. Et ehkä yhtä hienosti, kuin olit toivonut mutta olet selvinnyt ja se riittää. Uusia ihmeitä ei ole tullut ja olet ehkä pystynyt toimimaan pitkäkestoisemmin ja selviytymään itsenäisemmin. Olet ehkä saanut taloudellista tukea pitkän rämpimisen jälkeen ja huomannut, että pienemmälläkin pärjää eikä elämä ole sen onnettomampaa. Olet ehkä saanut lisää rakkautta ja läheisiä ihmisiä ympärillesi ja päässyt paremmin arkeen kiinni. Aika menee edelleen nopeasti mutta huomaat jo hallitsevasi sitä paremmin ja tietoisemmin. Huomaat ehkä hymyileväsi useammin. Olet selvinnyt eteenpäin vaikka asiat ovat muuttuneet ja kaikki on aluksi tuntunut hankalalta. Olet elossa. Elämä jatkuu ja olet ehkä siitä onnellinen. Ja jos näin ei olisikaan niin kaikesta huolimatta olet selviytynyt jälleen monesta asiasta ja voit ajatella, että EHKÄ joskus on minun vuoroni. EHKÄ joskus elän hyvää elämää kaiken kokemani jälkeen.