Isänpäivän tuoma ajatusmyrsky

Tänään isänpäivänä olen kiitollinen omasta isästäni, joka antoi minulle tahdonvoiman ja itsenäisen kyvyn ajatella ja puolustaa itseäni. Kannusti urheilemaan, kilpailemaan ja opiskelemaan. Antoi mahdollisuuden nähdä maailmaa ja kokea ja elää maailmaa ja oppia virheistämme. Isäni kuoli muutama vuosi sitten, varsin `nuorena`äkillisesti syöpään. Mitään ei ollut tehtävissä, ei mitään. Hän oli voima ja vahvuus. Hän oli turvasatama. Soitto isälleni ja hän oli jo matkalle luokseni pelastamaan kuopuksensa turvaan. Hän teki kaikkensa lapsiensa eteen mutta ei kuitenkaan siloitellut tietämme vaan antoi meidän itse oppia asiat vaikka ne tapahtuivat toisinaan vaikeuksien kautta. Hän oli aina läsnä. Hän oli isä. Sitten isäni kuolema muutti kaiken.

Olen tyytyväinen siitä vahvuudesta ja voimasta, millä vanhempani minut kasvattivat. Se on tietysti vaatinut veronsa, kuten tämän stressin aiheuttaman aivoinfarktin(kaulavaltimon dissekaation) mutta isäni kasvatuksen mukaisesti puolustan lapsiani aina hautaan asti. Ja vielä ei ole sen aika. Isänpäivä on nykyisin tavallaan surullinen päivä minulle. Lapsieni isät ovat muualla ja itselläni isä katselee pilven päältä tätä kaaosta, mikä maailmassa tällä hetkellä vallitsee. 

Minulle tämä on päivä, jolloin mietin miten iso asia ehjä perhe on. Me yksinhuoltajat olemme arjessa sekä isejä että äitejä. Olemme läsnä päivin ja öin sekä arkena että viikonloppuisin. Kannamme päivittäin lastemme murheet ja niiden tuomat taakat. Kuuntelemme turhautumiset ja itkut. Kannustamme ja iloitsemme lasten onnistumisista. Pesemme pyykit ja kuskaamme harrastuksiin. Opetamme lukemaan ja laskemaan. Katsomme vuosi vuoden jälkeen heidän kipuiluaan ja kasvuaan kohti nuoruutta ja aikuisuutta. Annamme mahdollisuuksia ja luomme kokemuksia. Itkemme omat itkumme salassa ja puremme hammasta. Sairastuessamme emme voi levätä vaan arjen pitää pyöriä normaaliin tapaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Luovumme paljon omasta elämästämme, jotta lapset saisivat turvallisen lapsuuden ja aikuisuuden. Toivomme, että lapsemme pääsevät helpommalla elämässään kuin me itse mutta tiedostamme, että tulevaisuus on haasteellinen ja voimia vievä. 

Toiset ihmiset valittavat, kun puoliso on viikon muualla tai pari päivää työmatkalla ja arjen pyöritys jää heille. On rankkaa ja on ikävä. Niin se varmasti onkin mutta heillä on sen hetkellisen arjen haasteiden lisäksi kahden ihmisen tulot,kahden ihmisen koti ja yhteiset keskustelut. Asioita, joita ei aina tule ajattelemaan, kun murehtii yksinäisyyttä ja arjen raskautta. Lapsilla on kuitenkin äiti ja isä arjessa läsnä. Yksinhuoltaja yrittää selviytyä yksin kaikesta. Taloudellinen puoli asettaa rajoituksia kaikkeen, arjen keskustelut jäävät ja sama työ ja vastuu on jatkuvasti läsnä. Ei ole aikaa hengähtää. Suurin osa meistä ei ole valinnut saada elää elämäänsä yksin.Asiat eivät vain ole menneet niin kuin olisi toivonut. Itse en ole katkera mutta toivon, että silloin kun ihmisen tekee mieli valittaa pienistä asioita, miettisi hän hetken, kuinka hyvin isot asiat hänen elämässään onkaan. Asioita kannattaa ajatella positiiviselta kannalta, jolloin huomaa niiden hyvyyden.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on lapsia, jotka pääpiirteissään voivat hyvin. En vaihtaisi päivääkään lasteni kanssa olosta pois. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut toisen mahdollisuuden elää ja nähdä asioiden kauneuden ja lasteni kasvun. Aivoinfarkti on tuonut elämääni rauhan. Enää ei ole kiire mihinkään. Ei ole aikaa pienille murheille. Olen onnellinen siitä, että saan herätä joka aamu. Pystyn liikkumaan pääosin ilman apuja. Saan edelleen ajatella omia ajhatuksiani ja päättää omista asioistani. Pystyn tekemään ruokaa ja syömään sitä itsenäisesti. Saan lukea lapselleni iltasadun ja pystyn kuuntelemaan isompien lasten huolia ja ilonaiheita. Olen onnellisessa asemassa, että saan asua kotona. Pienet murheet, kuten ajamiskielto tai haasteet siivouksessa tai yleisessä jaksamisessa eivät nujerra minua. Hermosäryt tai turvotukset sekä motoriset haasteet, antavat minulle tiedon siitä, että kuitenkin elän. Haaveilen entistä enemmän asioista ja odotan innolla, että pystyn taas lukemaan kirjoja, kuten ennen. Odotan joulupukin tuloa ja perhejoulua. Uskon edelleen rakastumiseen ja rakkauteen ja toivon tulevani rakastetuksi vielä joskus. Unelmoin ja elän. Tänäkin isänpäivänä minä elän !