Yksi askel eteenpäin ja viisi askelta taaksepäin- elämää kaikesta huolimatta

 Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet äärimmäisen raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin. Isoja takapakkeja joka saralla. On ollut haastavaa pitää mielialaa yllä kaiken tämän keskellä. Yhä useammin joudun miettimään, mitä nämä kaikki vastoinkäymiset minulle todella opettavat. Huomaan olevani katkera vaikka varmasti pitäisi olla kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Nyt vain olen taas kraaterin reunalla peläten putoamista. Lääkärini sanoikin minulle eilen, että hän ei kertakaikkiaan ymmärrä,miten olen edelleen näin *selväjärkinen* kaiken keskellä ja pystyn sanoittamaan olotilojani ja käsittelemään asioita. Hän on huolissaan jaksamisestani kaiken keskellä. Onhan tuo tietysti raskasta yrittää tehdä töitä, opiskella, hoitaa infarktin aiheuttamia puutteita, taloudellisia haasteita sekä kasvattaa teini-ikäistä ja oireilevaa pikkulasta. Ehkä minulla on jokin superpower, joka mahdollistaa tämän. Pakkohan tässä on tietysti jaksaa ja yrittää selvitä vaikka minuutti kerrallaan. Lapsien takia. 

Olen kaivannut viimeisten kuukausien aikana yhä enemmän ihmisten henkistä tukea mutta tiedostan toki, että jokainen elää omaa elämäänsä ja minun haasteeni eivät kosketa toisia. Olen kuitenkin yhä enemmän vetäytynyt omaan sisäiseen maailmaani ja yrittänyt olla 'valittamatta' asioistani. Sen ainakin tiedän kaiken kokemani jälkeen ,että jos joku läheiseni sairastuu aivoverenkiertohäiriöön, niin tulen auttamaan kaikessaja olemaan läsnä tukena sekä arjessa että mielenmaisemissa. On toki ihanaa, kun ihmiset kertovat omista tulevaisuudensuunnitelmistaan ja elävät elämäänsä. On hienoa, että toisilla elämä kulkee soljuvasti eteenpäin. Olen aidosti onnellinen toisten puolesta. Haaveilen itsekin siitä, että yksi päivä olisi murheeton ja kivuton. Haaveilen, että pääsen urheilemaan ja liikkumaan ilman siitä seuraavaa hermosärkyä. Haaveilen edelleen monista asioita ja se taitaakin olla se voima, mikä pitää minut edelleen täällä maankamaralla tukevasti vaikka kraaterin reunalle joskus ajatuksissani ajaudunkin.

Työkokeiluni on alkanut huonosti. Tein ensimmäisellä viikolla tosiaan liikaa töitä ja siitä seurasi totaalinen fatiikki ja aivosumu.  Edes pitkä viikonloppu ei ehtinyt antaa kroppani palautua riittävästi vaan jouduin lähtemään sairaalaan nielemisen haasteiden takia. Nielu ja yläkroppa ajatui kramppiin ja nieleminen aiheutti valtavaa kipua. Sairaalasta sain uusia lääkkeitä, jotka eivät ole kuitenkaan auttaneet, kuten olisin toivonut vaan nieleminen on edelleen kovin kivuliasta. Puhuminenkin aiheuttaa krampin ja kivun sekä hengitysvaikeudet. Sain lääkäriltä todistuksen siitä, ettei minun tarvitse käyttää maskia mutta ihmisten katseet ja eleet ovat maskittomalle sellaiset,ettei julkisilla uskalla liikkua ilman maskia, jotta ei saisi vihoja päälleen. 

Tällä viikolla tein kaksi työpäivää, jonka ansiosta verenpaineeni kohosi jälleen liian korkeaksi ja rasitus nosti kuumeen. Kaikki oireet selittyvät aivoinfarktin jälkitiloilla liiallisen rasituksen vuoksi mutta varmuuden vuoksi menin myös koronatestiin. Olen toki saanut jo aikaa sitten kaksi rokotusta mutta varmuuden vuoksi halusin poissulkea senkin mahdollisuuden. Pelkkä kävely tai normaali arkinen toiminta vei voimat kokonaan. Tasapaino on jälleen ihan hukassa ja muisti ja neuropsykologiset haasteet ovat palautuneet elämääni jälleen kerran. Tunen olevani kävelevä sairauskertomus. Tiedän toki, että nämä vievät aikaa mutta on vaikea selittää omaa vointia ulkopuolisille, kun ulospäin näytän ihan ns tavalliselta pulliaiselta. Sisällä, päässä, aivot kuitenkin tuntuvat heittävän taas kuperkeikkaa,vaikeuttaen arkeani merkittävästi. Voi, kuinka kaipaankaan toista aikuista jakamaan arkeani. Olisi niin paljon vähemmän kuormitustekijöitä perusarjessa.

Olen silti onnellinen, jälleen kerran, että asun pääkaupungissa. Oireeni otettiin heti vakavasti ja ensi viikolla pääsen neurolle arviointiin ja sain myös ajan neuropsykologille sekä seuraavana päivänä kaulavaltimoiden kuvaukseen taas aneurysmani takia. On tärkeää, että sairastuneen tuntemukset otetaan tosissaan eikä niiden kanssa jää yksin. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu mutta haluan uskoa hyvään. Pitää vain olla kärsivällinen, mikä ei ole paras puoleni mutta sitäkin tämä sairaus on kasvattanut. Myös huumorin ylläpitäminen  on ollut äärimmäisen tärkeää. Viimeisen viikon kömmähdyksiin on kuulunut muun muassa haasteet suihkun käytössä. En muistanut miten suihku toimii enkä saanut sitä päälle. Olen myös vahingossa ottanut väärän päivän lääkkeet kun unohdan viikonpäivät. Olen sekoillut sanoissa ja toiminnoissani ja jättänyt taas hellan levyjä päälle sekä pukenut vaatteita väärinpäin päälleni. 

Elämää aivoinfarktin kanssa on vain jatkettava ja siedettävä monia asioita, joita ei kuvitellut kohtaavansa. Olen luotettava että elämä kantaa ja että selviää kaikista haasteista yksin. Yksin tässä kuitenkin tätä sairauden tuomaa elämää eletään joka sekunti. Lapset pitävät arjessa kiinni ja rakastavat äitiään millaisena tahansa ihan kuten minäkin rakastan omaa äitiäni ehdoitta. Rakkaus, se on elämässä pitävä voima ja jos sitä ei ole, ei ole mitään. Rakastakaa toisianne sillä koskaan ei tiedä, milloin elämä loppuu tai muuttuu peruuttamattomasti.

Ihanaa sateisentäyteistä torstaita kaikille. Olette rakkaita!