Täältä vielä noustaan Feeniks- linnun tavoin!

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia.

Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni takia ja vallitsevan tilanteen takia. Kyllä mä pärjään, totesin ja otin lisää kipulääkettä. 

Ehkä elämässä on toivoa. Sitä toivoa minun on useimmiten vaikea nähdä mutta onnekseni se pilkistää hetkittäin harmaan esiripun takaa. Välillä tuntuu, että tämä elämäni on kuin tragikoominen tarina, jolle ei näy loppua. 10 - vuotta ja sitten alan elää elämääni, kuten haluan. Kukaan ei voi sitä estää!

Sekin huono puoli tässä päivät kotona- elämässäni on, että kuuntelen aamusta yöhön yläkerran touhua enkä voi olla miettimättä, onko siellä asiat kunnossa. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu se, ettei puututa toisten asioihin. Itse toimin samalla tavalla vaikka mieleni tekisi mennä kysymään, että onko asiat ok yläkerrassa. Olisinhan itsekin toivonut, että naapurini olisivat puuttuneet aikanaan tilanteeseen kuullessaan huutoja ja itkua. Mutta eivät puuttuneet vaikka kuulivat. Olisimme varmasti paremmassa tilanteessa lasteni kanssa nyt.  Mutta näillä mennään.

On kamalaa huomata, miten kipuilu tekee ihmisestä negatiivisen ja kiukkuisen. Muutenkin tämän sairauden aikana oma minuus on muokkautunut varsin voimakkaasti entisestä. Se, että turhat asiat menettää merkityksensä ei vielä riitä,vaan olen alkanut pohtia ihmisten pinnallisuutta entistäkin enemmän. Tavoitteiden asettelu keskittyy tavaroiden ostamiseen, syömiseen ja matkusteluhaaveisiin. Monet purkavat koronan aiheuttamaa ahdistustaan sosiaalisessa mediassa murehtien sitä, miten tylsää on kun ei voi mennä shoppailemaan tai kauneushoitoihin. Itse, kun haaveilen kivuttomasta päivästä, kyvystä liikkua ja urheilla, mahdollisuudesta olla varaa ostaa ns. normaalia ruokaa sekä siitä, että voisin lasten kanssa luistella ja olla tukena kaikessa vahvemmin. Olen `luopunut`näistä itselle vieraantuneista ihmisistä ja huomannut, etten edes kaipaa heitä elämääni. Olen entistä onnellisempi vertaistukiryhmäläisistäni, jotka ymmärtävät jo yhdestä sanasta( ja sanojen tuotto on välillä hankalaa), mitä tarkoitan tai haluan sanoa. Voin huoletta purkaa oloani ja he osaavat tukea minua oikealla tavalla. Meillä kaikilla on haaveita mutta ne ovat varsin erilaisia. 

Olen huomannut luonteenpiirteissäni myös muita eroja. Olen aina ollut aikaansaava mutta en pidä sitä enää tärkeänä. Teen sen minkä pystyn. Olen aina ollut epäkohtiin puuttuva mutta nyt olen asettanut itseäni enemmän etusijalle( lapsieni lisäksi)ensimmäistä kertaa elämässäni ja vaikka se haastavaa onkin, niin olen oppinut sanomaan asioihin ei. Olen edelleen liian kiltti mutta yritän olla päättäväisempi ja pitää puoliani. Minusta on tullut entistä enemmän ihminen, joka ei kaipaa suurta ihmismäärää ympärilleen vaan viihdyn kotona hiljaisuudessa ja rauhassa. On ihanaa, kun on paikka missä voi vain olla hiljaa. En kaipaa luksusta enkä vaadi mitään mutta toivon vain, että saisin elää omaa elämääni rauhassa. En ole koskaan ollut valittajaluonne vaikka jo pelkästään leikkauksia minulla on takana 16 kappaletta mutta en ole koskaan kokenut jalkavammojeni määrittäneen minua. Olen tottunut kipuun ja epäonneen mutta silti osannut nauttia elämästä. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olen huomannut valittavani asioista ja epäkohdista ja kokenut katkeruutta. Olen muuttunut sulkeutuneemmaksi enkä päästä pääni sisälle kuin muutamat ihmiset, joihin voin luottaa. 

Olen huomannut, että monet kiinnostuvat sinusta silloin, kun jotain pahaa tapahtuu ja kun huomaavat `shown´olevan ohitse, et enää ole heidän ajatuksissaan. Monet ínnostuvat´ toisten vakavista sairastumisista ja elämäntragedioista mutta ne innostumiset ja suuret avuntarjoamiset häviävät hyvinkin nopeasti. Olen tässä sairaudessani huomannut, että apua tarjotaan kyllä, kerran, mutta jos et ota sitä juuri silloin vastaan niin se on siinä. Minä, esimerkiksi ihmisenä olen sellainen, että haluan pärjätä yksin, en halua olla heikko tai ainakaan näyttää sitä muille. Sen sijaan olen aina valmis auttamaan toisia vaikka en itsekään voisi hyvin. Sisimmässäni olen hyvin herkkä ja tällä hetkellä myös heikko. Tämä sairaus ei poistu vaikka kuinka haluaisin. 

En saa itseäni parannettua vaikka yrittäisin juosta kilometritolkulla. Asuntoni ei itsestään puhdistu ja kun en pysty imuria tai lattialuuttua käyttämään, on tulos sen mukainen. Ruuan laitto on haastavaa, kun tavarat putoavat käsistä, en tunne kuumaa enkä kylmää, en maista makuja ja lisäksi voin pahoin, jolloin pelkät tuoksut vaikeuttavat toimintakykyäni. En pysty kunnolla kirjoittamaan enkä lukemaan sillä sormeni eivät toimi kuten ennen ja silmäni hermovaurio tuottaa jatkuvaa kipua katsetta kohdentaessani. Nieleminen on haastavaa ja se vaikeuttaa myös olotilaani. Haluaisin urheilla ja liikkua mutta kaksi viikkoa sitten aloitettu hermokipulääkitys ei ole vielä tehonnut mutta sen sijaan olen saanut takaisin voimakkaan turvotuksen vasempaan alaraajaani. Jalkani on kuin puupölkky, jota raahaan perässäni. Ns. terve jalkani on polvesta rikki( ristiside katki ja kierukka rikki)eikä kymmenien leikkauksien jälkeenkään ole kovinkaan tukeva kannattelemaan tätä lihoavaa kroppaani. Olen siis katkera ämmä. Vihainen ja surullinen. Yksinäinen ja tarpeeton. Mutta silti koen olevani vahva, sillä eihän tämäkään sairaus ole minua tappanut. En ole kaatunut kaikkien painolastieni alle vaan joka päivä nousen urhoollisesti ylös vuoteestani ja toivon, että nyt. Joka päivä näen lapsieni hymyt ja ilonpilkahdukset silmissään ja tiedän, että meidän kotona on kaikki hyvin vaikka ei materiaa niin paljon olekaan ja äidin tekemä ruoka on ihan tavallista. Kotikin on yhteispelillä siisti ja kuukausittainen siivooja tekee supertyöt. Olemme vahvoja yhdessä, perheenä, ystävinä ja rakkauksina.

Pian alkaa se hyvien superhetkien elämä, missä paha saa palkkansa ja hyvyys voittaa. Missä rauha vallitsee ja kiusantekijät pysyvät koloissaan. Elämä, missä ollaan onnellisia ilman ulkopuolisia paineita. Se voi olla jopa aika pian lähellä, uskon niin. Ja sinä päivänä nousen kuin Feeniks-lintu ja alan elää. Lennän ja nautin elämästäni ja siemailen onnenkyyneleitä iholtani. Tiedän, että se päivä on pian!Se on.