Lottovoittona aivoinfarkti ja kuusi kuukautta toipumista ja toipumattomuutta takana.

 Tämä on taas postaus, joka tuo esille aivoinfarktin tuoman katkeruuden, kivun ja jatkuvan vitutuksen. En suosittele lukemaan, ellei halua ahdistua. Päivät vain ovat joskus äärettömän kurjia, kivuliaita ja epätoivoisia. Hyvän päivän jälkeen näköjään tulee AINA huono päivä. Ärsytystä lisää lehtien lööpit ja kirjoitukset: Olen päättänyt olla elämäni kunnossa, Riitta alkoi urheilla ja elämä on nyt täydellistä, Olen niin onnellinen, kun olen päättänyt olla onnellinen. Miksei koskaan kirjoiteta meistä, elämän haasteiden keskellä olevista ihmisistä?Meistä, joita ei näy saleilla hienoissa trikoissa? Meistä, jotka ponnistelemme arjen haasteissa mutta emme edistykään toivotulla tavalla? Mekin olemme olemassa.

Minäkin päätin olla elämäni kunnossa 45-vuotiaana ja olinkin todella hyväkuntoinen. Treenasin 4-6- kertaa viikossa ja kilpaurheilupohja oli taustalla. Miten kävikään...kaulavaltimo repesi ja olen elämäni paskimmassa kunnossa ja ikuisesti tuomittu kipuilemaan. Tiedän, pitää olla positiivinen ja asiat varmasti muuttuvat parempaan. Olenhan jo nyt hyväkuntoisen näköinen ja hymyilen toisinaan. PAM! Sisälläni räjähtää, polttaa, sattuu ja vituttaa. Lottovoittoni ei ole mennyt parempaan suuntaan kuluneiden kuukausien aikana. Huomenna tulee kuusi kuukautta tästä yllätyksestä ja oloni on lähes yhtä huono kuin kahden ensimmäisen kuukauden kohdalla. En jaksa olla positiivinen joka päivä. Haluan huutaa ja kiljua elämän epäoikeudenmukaisuutta. En koskaan halunnut elää pelossa, taistella lapsieni oikeuksista ja olla niin kipeä että pelottaa. Elämäni on ollut kasa haasteita ja epäonnea monelta osin. Olen aina taistellut, ollut positiivinen, mennyt eteenpäin pää pystyssä ja menestynytkin monella mittakaavalla. Taustalla ollut stressi ja ahdistus kuitenkin saivat aikaan nykyisen tilan, täysin arvaamatta ja liian nuorenakin vielä.

Sain viime viikolla glaukoomapolilla ihanan lääkärin, joka tutki silmäni ja jaksoi kuunnella ja tukea. Pitkästä aikaa tuntui, että joku lääkäri oikeasti halusi auttaa minua yksilönä ja ihmisenä. En vain ollut potilas muiden joukossa, tai tältä minusta tuntui. Tulos oli kuitenkin positiivisuudessaan murskaava. En koskaan tulisi saamaan näköäni täysin takaisin. En tulisi pääsemään kivuista ja haasteista siltä osin. Hän osasi kertoa asiat kuitenkin niin, etten kokenut romahdusta siinä tilanteessa. Mitä siitä, etten näkisi kunnolla tai tasapainoni ei koskaan palautuisi normaaliksi näköhermoni yms vaikeuksien takia. Sain kuitenkin ajokortin juuri ja juuri. Autolla ajamista pimeällä ja keskustassa täytyy kuitenkin harkita tarkkaan. 

Seuraavana päivänä olikin neurologian polin lääkärin soittoaika. Tämä nuori yleislääkäri ei osannut tuodaa muuta kuin *mene päivystykseen*- asiaa esille. Toi kyllä esille, että kuntoutuspolilla ei auteta äkillisiä takapakkeja kokeneita asiakkaita. Kerroin tilanteestani uudelleen ja uudelleen ja miten se vaikuttaisi lapsieni tilanteeseen, niin toteamus oli vain se, että älä mieti sitä. Et pysty suojelemaan lapsiasi, jos olet kuollut. Meinasin lyödä luurin kiinni mutta kuuntelin silti samat sepustukset läpi jälleen kerran. En vain voi mennä istumaan päivystykseen tai yöksi sairaalaan. 

Tänään on siis tällainen päivä. Hermosärky silmässä saa kroppani jännittyneeksi ja vaikuttaa niskoihini negatiivisesti. Vasen yläraajani on tunnoton tällä kertaa ranteesta sormiin ja tämä kirjoittaminen on yhtä tuskaa. Vasen alaraajani on tunnoton nilkasta varpaisiin. Kylmyys tuntuu koko vasemmalla puolella. Pintatunto yläraajassa on kuitenkin herkistynyt eikä käsivarteni saa koskea mihinkään ilman että tuntuu ihon irtoavan. Silmäni on tunnoton mutta koko silmänympäristö kosketusherkkä enkä voi pitää silmälasejani, joita tarvitsen, jotta tasapainoni ei heti liikkuessa petä. Väsyttää ja tekisi mieli mennä peiton alle koko päiväksi. Äitini tuli toisesta kaupungista taas auttamaan ja hänestä on valtava tuki jo ihan henkisestikin. En vain haluaisi aina tuottaa hänelle tuskaa ja murhetta. Pärjään kyllä, mutta vain huonommin. Keskimmäinen lapseni tuli kipeäksi ja hänellä nousi korkea kuume. Kävi äsken koronatestissä. Tuskin koronaa kuitenkaan. 

Joskus päivät aivoinfarktimaailmassa ovat tuskaisia. Toisinaan, kun saa liikuttua ja tehtyä pieniäkin asioista, niistä osaa iloita suunnattomasti. Tämä on ihan oma maailmansa ja tässä arvomaailma muokkautuu ihan erilaiseksi kuin aiemmin. Armollisuus. Sitä kaikki sanovat. Sitä pitäisi olla itseä ja toisia kohtaan mutta joskus muut asiat painavat vaakakupissa niin, ettei edes armollisuus auta. Elämä vaan on joskus niin äärettömän epäreilua ja epäoikeudenmukaista. Siitäkin pitäisi kirjoittaa. Elämä on joskus turhan raskasta. Haasteet ovat toisinaan liian isoja. Aina ei jaksa olla iloinen. Olen silti hengissä vaikka 6kk sitten elämäni oli hiuskarvan varassa. Ehkä minun pitäisi huomenna juhlia elämää toisella kierroksella. Ehkä vain olen.