Trapetsitaiteilua arjessa ja ajatuksissa
Tänään havahduin ajatuksissani siihen, miten kaksi vuotta sitten olin kovassa päänsäryssä. Asiat olivat saaneet jonkilaisen suunnan ja uusi työpaikka odotti eikä edes päänsärky, joka ajoittain oli tuskaista, saanut minua pohtimaan kipua sen suuremmin. Enpä tuolloin juhannuksen ihastumisen tuoksinassa osannut ajatellakaan, millainen elämänmuutos minulla olisikaan edessä reilun kuukauden kuluttua. Elämänmuutos, jota en olisi tarvinnut osaksi arkeani.
Olen kuullut monen sanovan, kuinka aivoverenkiertosairaus on tuonut paljon positiivisuutta elämään, antanut uuden tavan katsoa asioita ja tuonut uusia polkuja eteen. Itsekin ajattelen näin ajoittain. Olen kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että koen, että minun pitäisi olla kiitollinen etten kuollut ja toisaalta elämästäni on lähtenyt niin paljon tärkeitä, iloa tuottavia asioita pois sairastuttuani. Tunneskaalat vaihtelevat särkyjen ja yksinäisyyden mukaan. Ajoittain olen iloinen vanha itseni ja osaan nauttia hetkestä. Sitten huomaankin painavani sormella silmäluutani, joka särkee ja toivottomuus iskee. Ihmiset ajattelevat antavansa positiivista palautetta kommentoidessaan, ettei minussa ulkoisesti näy mitään poikkeavaa mutta sisältähän minä olen pysyvästi rikki. Aivoissani on aina arpi muistuttamassa tuosta elämäni pelottavimmasta päivästä.
En oleta, että kenenkään pitäisikään tuntea ja ymmärtää ajatuksenjuoksuani mutta tunnen olevani todella yksin monen tuntemukseni kanssa. Vaatii runsaasti ponnistelua selviytyä arjen perusasioista ja toimista. Selviydyn niistä varsin vaivattoman näköisesti mutta se vaatii minulta valtavan määrän ponnisteluja. Nämä ponnistelut taasen vaikuttavat jaksamiseen mikä vaikuttaa mielialaan. Kierre on syntynyt. En oleta, että kenenkään pitäisi ajatella minua mutta olen huomannut kaipaavani entistä enemmän huomioimista siitä, että minä kelpaan, olen hyvä, olen rakastettava vaikka minussa onkin uusia puolia ja enemmän heikkouksia. Kaipaan niin valtavasti sitä, että tulisin kuulluksi ja saisin suoraan sanoa, mitä koen, ilman, että se herättäisi sääliä tai negatiiviseksi ihmiseksi leimautumista. Sanoilla ja kosketuksella on valtava merkitys sairauden tullessa elämään, joskin sillä toki on merkitystä ihan terveenäkin. Ulkopuolisuuden tunne vain on valtava ja siinä mielessä ymmärrettävä, että toisen on vaikea asettua asemaani, fyysisiin särkyihin ja tunnetiloihini. Minulle kun peruspäivän perusasiat voivat viedä voimia niin paljon, että tekisi mieli itkeä. En halua kuitenkaan aina valittaa ja jäädä huonommaksi kuin muut päivittäisissä toimissa. En halua näyttää heikkouttani. Silti se ulkopuolisuuden tunne iskee ajoittain kuin moukarilla kohti kehoani. Olen myös huomannut kovettuneeni ihmisenä. En juurikaan itke enää toisten nähden vaan itken usein yksin iltaisin. En haluaisi olla katkera, sillä se ei auta mitään mutta ajoittain olen todella vihainen tästä kaikesta mitä olen saanut osakseni, valitettavasti.
Elämäni on hyvää ja minulla on monia asioita, joista olen kiitollinen ja onnellinen. Tosiasia on vain se, että kun elämässä on tapahtunut jatkuvasti pahoja asioita, joudut olemaan pakene- tilassa ja kroppa ei pääse lepäämään, silloin on vaikea aina nähdä sitä kaikkea hyvää, mitä ympärillä on. Siihen kaipaisi toista ihmistä, joka sanoittaisi sen kaiken hyvän, mitä en aina näe. Minä yritän, yritän niin kovasti olla samanlainen kuin muut. En vain sitä enää koskaan ole. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa pyöräilyn taidon. Tänäänkin innoissani lähdin kuopukseni kanssa rannalle pyörillä. Omassa haavemaailmassani pyöräily olisi rentouttavaa ja mukavaa ulkoilua. Aiemmin aina pyöräilimme kaikkialle. Nyt pyörälle nousu vaati valtavan keskittymisen. Ajaminen oli huteraa, jopa pelottavaa. Jouduin jokaisella solullani jännittämään kehoani, jotta pysyin pystyssä. Olan yli katsominen horjutti tasapainoa niin paljon, että luovuin siitä kaatumisen pelossa ja pysähdyin aina, kun piti nähdä sivulle. Pyöräilystä muodostui stressaava ja kuormittava retki rannalle. Ulkopuolinen ei varmasti huomannut mitään merkillistä pyöräillessämme mutta itse olin kuin maratoonin juossut, kun pääsimme perille...ja vielä piti jaksaa myöhemmin takaisin.Olen toki iloinen, että pystyn pyöräilemään mutta mukavaa puuhaa se ei enää ole. Toinen hyvä esimerkki kuluneelta viikolta oli tennis. Tennis oli minulle harrastus, jonka vuoksi nuorempana treenasin kaksi kertaa päivässä. Nyt kokeilin pelaamista ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen. Kokeilu taitaa jäädä viimeiseksi, sillä itselleni oli nöyryyttävää, kun en osunut palloon, en aina edes nähnyt sitä saatikka, että olisin pystynyt juoksemaan ja lyömään liikkeestä. Pieniä asioita elämän suhteellisuudessa mutta itselle niin merkityksellisiä muutoksia.
On niin paljon itselle rakkaita asioita, joista olen joutunut luopumaan. Mitä olen saanut tilalle? Hermosärkyä, unettomia öitä, näkökentän haasteita, kehon toisen puolen tunnottomuuden , ahdistusta, yksinäisyyttä ja väsymyksen. Olen saanut myös uusia ystäviä ja hitautta elämääni. Olen oppinut kuuntelemaan kehoani enemmän. Olen oppinut arvostamaan elämää. Puntari on silti vielä enemmän menetyksen kuin saamisen puolella. Osaan järkeistää kaiken kokemani ja auttaa muita mutta toisinaan se, etten enää voi tehdä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, tuntuu raskaalta. En saa purettua energiaani tavalla, johon olen tottunut.
Olen myös kuullut, että en ole enää iloinen ja positiivinen, sellainen, kuin olen ollut edellisessä elämässäni. Minulle on sanottu usein, että kaikilla meillä on haasteita ja murheita. Sen tiedän, enkä pidä omiani muiden haasteita isompina.Eihän tuntemuksia voi edes verrata. Itselleni kirjoittaminen on keino purkaa oloani. Pelkään kaikkea ja samalla ajattelen, että en pelkää mitään, sillä olenhan ollut kuoleman rajalla jo kerran. Takaraivossa kuitenkin raksuttaa päässäni oleva aneurysma, joka voi koska tahansa päättää revetä. Toisaalta ainahan voin jäädä auton alle koska vaan. Elämä on trapetsitaiteilua ja nuoralla tanssimista. Jos horjahtaa, pitää osata tehdä vastaliike tai menettää kaiken. Toisaalta ilman horjahtelua olisi kulku varmasti tylsän tasaista eikä sitä osaisi välttämättä arvostaa. Itse toivon, että trapetsini olisi riittävän leveä, jotta siihen mahtuisi kaikki läheiseni eikä meistä horjahtaisi kukaan. Saisimme olla lähellä ja tukemassa toisiamme. Läheisyys, sitä kaipaan.
Tämä sairaus on trapetsitaitelua päivästä toiseen. Silti päivästä toiseen on vain uskallettava tasapainoilla ja mennä eteenpäin. Uskon, että moni meistä kaipaa kuitenkin tukea ja kannustusta, kauniita sanoja ja tekoja, rohkaisua, jotta jaksamme tasapainoilla arjessamme sairautemme kanssa. Tämä sairaus on ainakin itseltä muuttanut fyysistä ulkomuotoa ja vienyt pois naiseutta. Sen vahvistaminen on tärkeää. On tärkeää näyttää ja sanoa, mitä ajattelee ja mitä tuntee. Olla lähellä, jotta toinen, ei tunne oloaan yksinäiseksi kaikkien ajatusten ja pelkojen keskellä. Tämä sairaus on aina läsnä vaikka se ei ulospäin näykään.
Kommentit
Lähetä kommentti