Uuden elämän ensimmäinen jouluaatto:iloa, kipua,armollisuutta

 Olin pitkään miettinyt, pystynkö ja osaanko nauttia tulevasta joulusta. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen mutta lasten syntymien jälkeen joulusta on muodostunut perheen ja läheisten yhteinen, tärkeä juhla. Olen halunnut luoda lapsille samoja muistoja, joita olen itse lapsena saanut. Joulumme on mennyt aina perinteiden mukaisesti mutta joka vuosi olen lisännyt joulunviettoomme jonkinlaisen modernin twistin. Olen suunnitellut yleensä joulua ajoissa ja hankkinut lahjoja pikku hiljaa piiloon.

Tänä vuonna joulun tulo on herättänyt minussa runsaasti pohdiskelua. Olen tuntenut kiitosta siitä, että olen elossa ja saan olla ainakin tämän joulun lasteni kanssa. Saimme jo aikaisessa vaiheessa sovittua, että lähdemme viettämään joulua Keski- Suomeen. Suunnitelmissa oli joulu isommassa porukassa mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi suunnitelmat muuttuivat mutta lumen äärelle kuitenkin pääsimme. Lunta on tulla tupruttanut niin paljon, että vanhimmat ovat lasketelleet mäessä, pienimmät pulkkamäessä ja luistelemassa. Lumiukkoja on rakennettu pihaan ja lumipalloja lennellyt pitkin poikin. Lasten ilo lumesta on sanoin kuvaamatonta. Itse olen kaivannut mäkeen mutta en tietenkään ole vielä uskaltanut  lasketella ja sen vuoksi nuorimmainenkin ( joka oli rinteessä ensimmäisen kerran  jo 3-vuotiaana ) ei tällä kerralla rinteeseen pääse mutta se ei ole häntä haitannut. Kavereita on ollut niin paljon, että tylsiä hetkiä ei ole tullut kertaakaan.

Jouluaatoksi teimme valmisteluja ja kevensimme ruuantekotaakkaa hankkimalla pienen osan ruuista tilattuina mutta silti vietin aattona 6-7 tuntia keittiössä valmistellen jouluaattoa. Nautin jokaisesta hetkestä täysin siemauksin. Olin onnellinen ihanasta tunnelmasta ja hyvästä ruuasta sekä lasten riemusta. Jouluaatto meni täysin nappiin ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Illalla aloin tuntea kipua kropassani ja osasin odottaa rasituksen tuomaa olon heikkenemistä.

Saman lottovoiton saaneet ovat minua ohjeistaneet ottamaan kevyemmin ja muistamaan levon merkityksen. Sairastumisestani on vielä kuitenkin vasta 4,5 kk aikaa ja innostun aina, kun jaksan puuhata jotain. Unohdan sen, että en ole enää koskaan sama touhuaja kuin aiemmin. Luulen ajoittain edelleen, että jaksan painaa ympäripyöreitä päiviä täydellä teholla. Nytkin edellisen valvotun yön ja matkustamisen tuoma väsymys yhdistettynä jouluaaton töihin ja ääniärsykkeisiin, laukaisi alkuyöstä voimakkaan reaktion. Vaikka osasin odottaa jonkinlaista kropan väsymystä, yllätti tämä jälleen itseni. Menetin jälleen osittain kykyni niellä ja puheen muodostaminen tuntui vaikealta. En pystynyt olemaan makuulla vaan minun piti olla pystyasennossa, jotta sain nieltyä ja hengitettyä. Tuntui, kuin koko kaula olisi mennyt kramppitilaan ja turvonnut. Yritin pitää hengityksen tasaisena mutta se oli vaikeaa. Minun oli vaikea hengittää ja olo oli tuskainen. Kyyneleet tulivat automaattisesti silmiini kivun takia. Vasen käsivarteni ja jalkani menivät täysin tunnottomiksi ja eivät tuntuneet tottelevan aivojen ohjeita sekä oikean puoleiset kasvojen lihakset puutuivat ja suunympäristö "jäätyi". Syke meni epäsäännölliseksi ja tunsi sydämen muljahdukset rintakehässäni, joka kipuili voimakkaasti. Yritin yön pimeydessä olla herättämättä toisia ja rentouttaa itseäni kuuntelemalla kuulokkeista musiikkia. Päässäni kiersi ajatusten kehä ja katkeruus. 

Olen yllättynyt siitä, miten tällä hetkellä koen asiat epäreiluina ja olen vihainen. En haluaisi kokea näitä tunteita mutta ne taitavat olla väistämättömiä. Toinen, mitä jatkuvasti pohdin, on se, että en halua läheisten luulevan, että keksin ja kuvittelen jatkuvia kipuja. Tämän vuoksi en halua kaikista tuntemuksistani puhua. On helpompi kirjoittaa ne tänne ylös ja toivoa, että joku ymmärtää minua. Toki, läheisenikin varmasti ymmärtävät mutta en halua heidän murehtivan puolestani. En kaipaa sääliä. Myönnän kuitenkin, että pelkään. Pelkään mahdottoman paljon, varsininkin iltaisin nukkumaan mennessä, etten aamulla enää herää. Pelkään, että nämä krooniset hermosäryt eivät lopu koskaan ja ne valtaavat elämäni enkä osaa enää nauttia minulle tärkeistä asioista. Pelkään myös, että rakkaimpani eivät jaksa minua, kun olen haastavampi ja turhempi ihminen. En ole enää yhtä aikaansaava, kaunis ja taloudellisesti vapaa. Olen kahlehdittu tähän sairauteen ikuisesti. Pääsenkö koskaan eroon tästäkään? Miksi elämäni on ollut kasa haasteita ja vastoinkäymisiä? Haluaisin vain olla onnellinen ja tuntea rakkautta ja pysyvyyttä elämässäni. Haluan luottaa ihmisiin ja itseeni. Haluan uskoa hyvyyden voittavan lopulta. Mutta pelkään, että kaikki on vain haavekuvaa, turhaa toiveajattelua...

Nämä kipuhetket tuovat aina näitä synkempiä hetkiä esille mutta ehkä näitäkin tarvitaan. En ole masentunut ja siitä olen äärettömän onnellinen. Olen onnellinen myös elämästäni hetkissä. Osaan nauttia pienistä hetkistä yhä paremmin enkä aseta pitkälle meneviä tavoitteita. Viikko- kaksi eteenpäin riittää minulle. Osaan nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta. Haaveekseni ( minulle kaupunkilaiselle) on tullut joskus asua järven tai meren rannalla hiljaisuudessa. Tuntea ympäristön tuoksut ja rauhan. Oppia itsetutkistelua ja rauhoittumista sekä nauttia hetkestä. Toki on myönnettävä, että haaveeseen kuuluu myös mahdollisuus päästä ajoittain kaupungin vilskeeseen teatterien ja ravintoloiden pauloihin. Siitä en varmasti koskaa halua irti kuitenkaan.

Elämä muuttuu ja annan sille mahdollisuuden muuttua. Koskaan ei voi tietää, tuleeko seuraavaa joulua, uutta vuotta, pääsiäistä tai juhannusta. Olen käynyt lähellä kuolemaa ja hyväksyn sen, että aikamme täällä on rajallinen. Vielä ei ole minun hetkeni ja siksi minun pitää yrittää antaa sitä armollisuutta itselleni, silläkin ehdolla, että minut leimataan laiskaksi tai tarpeettomaksi. Olen lopulta varmasti itse itselleni se kovin arvottaja ja arvostelija. Itseni kanssa minun on saatava rauha, muulla ei lopulta ole väliä. Ne ihmiset, jotka minua rakastavat, hyväksyvät minut tällaisena...voi, kun se olisikin niin helppoa. 

Ihanaa Joulun aikaa kaikille. Muistakaa levätä. Vähempikin riittää. Kukaan ei lopulta muista, teitkö jouluna kakun vai et. Tärkeintä on olla onnellinen ja kuunneltava omaa kehoa.