Kun ei jaksaisi enää metriäkään mutta on pakko

 Tämä kirjoitus ei sovellu henkilöille, jotka ahdistuvat tuomistani negatiivisista asioista. Itselle kirjoittaminen on keino selvitä asioista ja jäsentää niitä pienessä päässäni. Ilman kirjoittamista olisin jo aikaa sitten ollut valmis luovuttamaan. Tiedän tuottavani avoimesti varsin negatiiviselta kuulostavaa tekstiä mutta joskus elämässä on asioita, joihin et voi vaikuttaa ja joudut sietämään pahuutta ja epävarmuutta toisia enemmän. Jotkut meistä eivät koskaan joudu tekemisiin ikävien saatikka pahuudeksi kutsuttavien asioiden kanssa. Toiset meistä sen sijaan joutuvat elämään kaiken ikävän keskellä löysässä hirressä vailla varmuutta paremmasta. Älä siis lue tekstiä jos et kestä kuulla asioita elämästä, jossa välillä tapahtuu paljon ahdistusta tuovia asioita. Tämä kuitenkin on minun elämääni ja haluan kirjoittaa siitä, jotta itse selviän ja jotta joku toinen mahdollisesti saa siitä apua ja tukea itselleen.

    Yritän joka päivä ajatella sitä, miten hyvin asiani ovat ja miten paljon ympärilläni on ihmisiä, jotka aidosti haluavat hyvää meille ja minulle. Yritän joka päivä olla puhumatta peloistani ja haasteistani, jotta en kuormittaisi läheisiäni. On kuitenkin tärkeää uskaltaa puhua asioista, jotka haastavat omaa elämää. Jos joku ei jaksa kuunnella tai ahdistuu itse niistä, niin ymmärrän senkin varsin hyvin. Olen oppinut elämään yhä paremmin ja enemmän joka päivä mutta silti menneisyyden haamut ja sairauden tuomat möröt valtaavat mieleni päivittäin. Elämä vaan on joskus äärimmäisen epäreilua ja väärää. Olen kuullut tämän monelta ammattilaiselta ja he ovat ihmetelleet sitä resilienssiä, minkä varassa jaksan jokaisen päivän.

    Kivut ovat taas päässeet enemmän valtaan kropassani. Pääsinkin sanomaan ettei silmäsärky ole enää ollut päivittäistä mutta pam...särky alkoi kovana heti seuraavana päivänä. Myös sarjoittainen kasvosärky ja viiltävä jomotus on muistuttanut minua siitä, miten ihanaa on, kun ei ole kipuja. Olen kuitenkin ajatellut, että fyysinen kipu on paljon helpompi sietää kuin henkinen. Olen myös kärsinyt voimakkaasta väsymyksestä. Voisin nukkua vuorokauden ympäri ja silti tuntea väsymystä. Tämä väsymys ei ole normaalia väsymistä, joka menee ohi nukkuessa. Nukahtaminen on haastavaa vaikka väsyttää. Se on sellaista, joka turruttaa kropan totaalisesti ja ei jaksaisi nostaa raajaakaan. Arki kuitenkin lasten vuoksi rullaa ja joka päivä on jaksettava tehdä ruokaa ja olla läsnä lasten arjessa. He tarvitsevat vanhemman, joka on läsnä ja kuuntelee. He ovat elämäni, jonka vuoksi jaksan tämän kaiken. Vasen puoleni kehosta on jo yli kuukauden ollut täysin tunnoton, lukuunottamatta reiden hermosärkyä. Tunnottomuus vaikeuttaa liikkumista ja tuo epävarmuutta kaikkiin liikeratoihin. Sen kanssa on kuitenkin elettävä, sillä en usko sen poistuvan ihan heti. Hienomotorisia taitoja treenailen joka päivä ja tämä kirjoittaminen on hyvää harjoitusta siihen. Vasen käsi ei tahdo totella ja tuntuu raskaalta kirjoittaessa mutta tiedän, että tämä auttaa siihen. 

    Olen muutaman kerran mennyt lenkille ajatuksella, että turrutan henkisen kivun ja se on auttanut. Vaikka vasen alaraajani ei mitään tunnekaan niin rytmittämällä juoksua musiikin tahtiin, olen pystynyt juoksemaan. Itse asiassa juokseminen on monesti ollut helpompaa kuin kävely, sillä painon vaihtelu on nopeampaa sillä tavoin. Olen myös yrittänyt kävellä joka päivä niin paljon kuin mahdollista, jotta en jäisi neljän seinän sisään yksin omien murheideni kanssa. Olen käynyt kahvilassa kahvilla ja hautausmaalla rauhoittumassa. Olen aloittanut opiskelun ja kirjoittanut esseitä ja kokenut olevani osa jotakin. On tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Se helposti unohtuu, kun kaikki päivät on yksin kotona ja iltaisinkin lapset ovat omissa menoissaan. Olen todella paljon yksin ja koen itseni yksinäiseksi. Haluaisin tuntea olevani rakastettu ja tärkeä. Sairaus on tuonut mukanaan paljon mutta vienyt myös runsaasti minuutta. Kadehdin toisinaan ihmisiä, jotka asuvat toisen aikuisen kanssa ja voivat päivittäin jakaa arkeaan. Ihmisiä, jotka voivat jakaa kotityöt ja arjen tuomat murheet. Ihmisiä, jotka vain ovat läsnä lähellä, eivätkä lähde pois. 

    Tämä on kuitenkin minun elämääni. Pidän itseäni vahvana ja aikaansaavana kaikesta huolimatta. Olen menossa viikonloppuna vertaistukikoulutukseen ja olen hakenut myös kokemusasiantuntijakoulutukseen. Uskon olevani tarpeellinen tulevaisuudessa jollekin. Haluan jakaa kokemuksiani ja auttaa toisia saman kokeneita, oli kyse sitten sairaudesta tai perheväkivallasta. Haluan, ettei kukaan koe olevansa tarpeeton tai yksinäinen. Uskon osaavani kuunnella toisten murheita ja elämän haasteita. Olen niin monta kertaa joutunut selviytymään asioista, joista ei olisi pitänyt selvitä mutta tässä sitä ollaan. Olen monen monta kertaa meinannut luovuttaa mutta aina jostain on löytynyt syy jatkaa. Olen kasvattanut kolmea lasta ja ollut läsnä heidän murheissaan joka ikinen hetki. Kantanut heidän taakkaansa ja yrittänyt rohkaista heitä kaikin keinoin. Taistelen leijonaemon tavoin lasteni oikeuksista ja elämästä. Taistelen, aina.

    Tämä sairaus on pysäyttänyt oman elämäni ja laittanut minut miettimään yhä useammin elämän asioiden tärkeysjärjestystä. Tärkeintä on perhe ja ystävät. Ihmiset, jotka eivät katoa, kun tulee haasteita. Ihmiset, jotka siirtävät omat murheensa taka-alalle ja ovat epäitsekkäitä. En halua lähelleni ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua tai eivät kestä elämän tuomia kuormituksia. Olen äärettömän kiitollinen äidilleni, joka jaksaa päivästä toiseen tukea ja auttaa minua. Hän jaksaa nostaa minut ylös murheistani aina kun tunnen, ettei ole enää mitään, miksi taistella. Olen onnellinen isästäni, joka unissa tulee luokseni ja luo turvaa elämääni. Olen kiitollinen lapsistani, joille olen se tärkein aikuinen ja jotka pitävät minut arjessa kiinni. 

Ehkä joskus saan kokea olevani onnellinen. Ehkä joskus joku haluaa kirjoittaa tarinani ja tuoda esiin lasten oikeudet sekä sairaudesta selviämiseni. 

Aina on toivoa. Aina.