Väsymys on uusi nimeni

 Jokainen päivä tuntuu raskaalta. En koe olevani erityisen väsynyt henkisesti. Olen lähinnä turhautunut tähän fyysiseen väsymykseen, joka hallitsee päiviäni yhä enemmän. Yritän nähdä asiat edelleen positiivisina ja ymmärtää kaiken tarkoitusta. Toisinaan se on äärimmäisen vaikeaa ja olen valmis kuulemaan henkimaailman ihmisiltä ,mihin tämä maailma minua haluaa kuljettaa. Aikaa olisi kerrankin vaikka mihin mutta voimia tehdä tekemättömiä asioita ei ole. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä kropassani vallitsee. On kuin jokin valtava voima pistäisi vastaan, raskas paino, joka ei päästä minua liikkumaan vaikka mieli haluaisikin. Väsymiseni tuntuu jo puhelimessa puhuessa. En jaksa soittaa saati puhua vaikka haluaisin. Kun lopulta pääsen toimimaan, alkaa suunnaton väsymys jo hyvin nopeasti. Taistelen sitä vastaan joka hetki, joka ikinen hetki. Tähän mennessä olen mielestäni selvinnyt kiitettävin arvosanoin. Olen aina asettanut tavoitteita elämässäni ja niin nytkin. Pyrin , joka päivä tekemään jotain ja odotan viikonloppuja, kun toisilla ihmisillä on aikaa minulle. Olen itselleni armollinen, sitä kaikki hokevat mutta koska tämä helvetti helpottaa. En halua olla valittaja. Olen selvinnyt elämäni aikana monesta haastavasta asiasta enkä ole koskaan luovuttanut. En tee sitä nytkään mutta toisinaan haluiaisin vain huutaa ja kiljua tätä elämää ja sen vääryyttää. Minullakin on oikeus elää hyvää elämää ja kokea hyviä asioita eikä aina olla huolissaan tai varuillaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minullakin on oikeus.

Tämä viikko on lasten oikeuksien viikko. Suomi on hyvä maa asua ja elää mutta tässäkin maassa lapsia ei kuunnella riittävästi. Aikuisten maailma määrittää pitkälti, millainen lapsen tulee olla ja mitä lapsen tulee haluta. Kuka aidosti kuuntelee lasta ja toimii lapsen toiveiden mukaisesti. Aika harva. Olen itse saanut ja saan kokea tätä päivittäin. Puhutaan, että lapsella on ääni. Totta tosiaan mutta ainakaan meidän tapauksessamme tällä äänellä ei ole aina merkitystä.  Haluaisin niin kovasti tuoda tarinaani esille ja toivon joskus sen olevan mahdollista. Toivon, että joskus saan ääneni kuuluviin jollain tasolla. Sen vuoksi taistelen läpi sairauksien ja yllättävien synkkien päivien, jotta saan oikeutta lapseille ja äideille. 

Väsymykseni on tehnyt sen, että ainoa asia, johon jaksan paneutua on tämä kirjoittaminen. Eilen päätin, etten kirjoita blogiani vaan annan sille hieman aikaa. Innostuin kuitenkin kirjoittamaan itselleni uutta CV:tä. Miksikö? En tiedä, ehkä vain kirjoittamisen ilosta. Tein sitä kolme tuntia ja tyytyväisenä hymyillen sain sen valmiiksi. Olen huomannut, että kirjoittaminen on se minun juttuni, tapani puhua, olla ja elää. Kirjoittaminen on sekä terapeuttista että hienomotorisesti hyvää minun tämän hetkisessä tilanteessani. Joudun käyttämään aivokapasiteettiani, korjaamaan kirjoitusvirheitä ja liikuttamaan sormiani mahdollisimman tehokkaasti. Kaikessa toiminnassani pitää olla tavoite ja niin siis tässäkin.

Väsyminen ja sairauteni kokonaisuutena ovat tuoneet minussa esiin uuden piirteen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen joutunut myöntämään, etten aina jaksa kaikkea itse. Olen lähes koko aikuisikäni selvinnyt asioista itse. Halunnut selvitä vaikka voimavarat olisi olleet heikot. Olen pärjännyt varsin hyvin. Nyt olen ääneen myöntänyt, että arjen perustoimet onnistuvat mutta kun on ollut pakko priorisoida, olen asettanut lasteni asiat edelle,kuten aina, ja keskittynyt heidän hyvinvointiinsa ja läsnäoloon heidän kanssaan. Tämä tilanne on heillekin hyvin haastava ja en osaa edes kuvitella, miten he ovat tämän kaiken kokeneet. Olen siis laittanut voimavarani kotiin. Seuraksena on ollut se, että en ole jaksanut lähteä tapaamaan ystäviäni kovinkaan usein, en ole jaksanut siivota ja hoitaa pyykkivuoria yhtä usein kuin ennen. Ruokakin on ollut enimmäkseen yhdistelmää puolivalmisteista. En kuitenkaan ole kokenut olevani huono vanhempi vaikka aiemmin olen ajatellut että kaikki pitää olla täydellistä ja kaikki pitää pystyä hoitamaan itse. Olen siis pyytänyt ja saanut apua. Olen saanut tuntea lähimmäisenrakkautta ja todellista ystävyyttä. Olen saanut ystävieni kautta meille kotiin siivousapua, ystäväni tuo meille valmista ruokaa, jotta aikani jää muuhun. Olen saanut ystäviltä viestejä, että haluavat auttaa mm joululahjoissa, kun ovat kuulleet, että taloudellinen tilanteemme on todella heikko. Ihmiset, jotka eivät ole mitenkään velvollisia minua ja lapsia auttamaan, ovat tarjonneet apuaan. Itku tulee, kun ajattelen, miten hyväsydämisiä toiset ihmiset ovat. Itse uskon olevani samanlainen,jos joku läheiseni sairastuisi. Tiedän,kuinka iso merkitys sillä on sairastuneelle. Pienikin apu, huomio, on tärkeä ihmiselle,joka kokee valtavan muutoksen elämässään. Muutos on vaikuttanut terveyteni lisäksi, perheeseeni, talouteeni ja jopa itsetuntooni. Olen kokenut putoavani yhteiskunnan kelkasta, kokenut olevani epäonnistunut ja huono ihminen. Olen taistellut erilaisten tuntemuksien kanssa päivästä toiseen. Olen yrittänyt olla positiivinen kaikista tunteistani huolimatta. Olen onnellinen sillä olen saanut niin isoja apuja ja tukea muutamilta ihmisiltä, että tulen olemaan ikuisesti kiitollinen heille. Tosiet ovat fyysisesti auttaneet minua ja toiset olleet iso henkinen voimavara tässä uudessa elämässäni. Olen väsynyt mutta äärimmäisen kiitollinen ihmisille, jotka ovat läsnä elämässäni aidosti eikä vain etäisinä pilkkuina taivaalla.