Kevättuulia

 Alkuvuosi on mennyt omassa tahdissaan. Olen huomannut, että sairastumiseni ei ole päivittäin läsnä ajatuksissani. Se on varmasti hyväkin merkki, ettei se hallitse jokapäiväistä elämääni vaikka vahvasti läsnä arjessani onkin. Alkuvuodesta sairastin koronan ja se jätti jälkeensä voimakkaan väsymyksen, josta olen pikku hiljaa pääsemässä eroon. Fatiikki on ollut läsnä sairastumisestani alkaen mutta nyt se tuntui taas voimistuvan koronan johdosta. Huomasin myös, että makuaistini heikkeni enkä juurikaan maista mitään. Tämä on mahdollisuus uusille ruoka-ainekokeiluille :). 

Sain suoritettua kokemustoimijakoulutukseni ja toivon voivani hyödyntää sitä tulevaisuudessa ja kertoa omaa sairaustarinaan ja olla sitä kautta avuksi tämän sairauden ymmärtämisessä ja asioiden kehittämisessä. Olen saanut toimia myös vertaistoimijana ja saanut aivan ihanan ystävän elämääni mukaan. Olen äärettömän kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä kuluneen alkuvuoden aikana. Ehkä elämä pikku hiljaa löytää uusia uria. Sain myös loistavan uuden työtilaisuuden ja sitä aloittelen syksyllä. Omaan työhöni paluuta olen pikku hiljaa pyöritellyt mielessäni ja siihen pitäisi saada tehtyä päätöksiä kevään aikana. Kevättä on siis rinnassa ja positiivinen mieliala ja vire on ollut yhä useammin läsnä. Opintoni ovat mallillaan ja enää yksi lopputyö tekemättä ja saan aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot valmiiksi ja lisää mahdollisuuksia työhön ja tulevaisuuteen liittyen. Tavoitteita ja haaveita on edelleen, niiden toteutuminen on vain terveydestä kiinni.

Hermosärkyni ja silmähermon vaurioni ovat olleet vahvasti vaikuttamassa päivittäiseen toimintaani ja useiden kuukausin, lähes vuoden jonotuksen jälkeen, pääsin lopulta kipupolille. Kokonaisvaltainen näkökulma ja asioiden todeksi ottaminen kipupolin puolelta ovat antaneet uskoa hermosärkyjeni aisoihin saamiseen. Kaikenlaista on kokeiltu ja kokeillaan edelleen. Tällä hetkellä lääkitystä, omasta toivomuksestani, on purettu ja muutettu, sillä en halua syödä turhaan valtavia lääkemääriä ja tuntea oloani kummalliseksi. Sain lähetteen kroonisen neuropaattisen kivun magneettistimulaatioon ja sitä odotan innolla. Odotusta tosin riittää, sillä hoitoihin on puolen vuoden jonotusaika. Toivon tämän kuitenkin päästävän itseni jatkuvista hermosäryistä mutta olen silti realistinen hoitovasteen suhteen. Olen siitä hyvässä asemassa, että minut on aina otettu tosissaan, kun olen apua sairauden tiimoilta tarvinnut. Ainoastaan aneurysmani on sellainen seikka, jota joudun edelleen miettimään ja pelkäämään sen puhkeamista, sillä kontrollit sen suhteen ovat jäissä.

Olen viimein päässyt, ranteeni murtuman jälkeen, kuntoilemaan ja liikkumaan aktiivisemmin, mikä on aina ollut itselleni henkireikä kaikessa. Olenkin innokkaasti kuntoututtanut rannettani ja saanut siihen liikkuvuutta lisää sekä käynyt salilla lähes joka päivä. Se  endorfiini, minkä urheilusta olen aina saanut, on valtava eteenpäin vievä voima. Tämän lisäksi olen pyrkinyt tekemään useiden kilometrien pituisia kävelylenkkejä päivittäin vaikka tasapaino haasteita sen suhteen tuokin. Olen myös pyrkinyt syömään terveellisesti ja saamaan itseäni parempaan kuntoon siitä toivossa, että pääsen palaamaan työelämään.

Kevään aikana olen lupautunut puhumaan kokemustoimijana sairaudestani ja käymään sopeutumisvalmennuskurssilla puhumassa omasta sairaudestani ja siitä selviämisestä. Olen kokenut äärimmäisen tärkeäksi puhua sairaudesta, sen tuomista haasteista ja peloista. Toivon, että voin olla mahdollisimman monella tukena ja kuuntelevana korvana. Olen myös huomannut, miten kuormittava tekijä kuoleman porteilla käyminen on ollut henkisesti niin itselle kuin läheisilleni ja siitä puhuminen auttaa käsittelemään tätä vakavaa elämän mullistavaa asiaa. Lapsieni kanssa olen puhunut heidän kokemastaan ja nyt kun sairstumisestani on jo aikaa, olen huomannut sen, miten tämä on vaikuttanut heihin. Huoli on ja menettämisen pelko ovat purkautuneet viime kuukausien aikana myös heidän ajatuksissaan, nyt kun akuuttivaihe on takana. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo mukanaan mutta tällä hetkellä yritän nähdä tulevaisuuden positiivisempana ja valoisampana kuin moneen vuoteen. 

Tänään näin joutsenparin taivaalla lentämässä ja kyyneleet nousivat silmiini. Elämä ja läheiset ovat niin tärkeitä minulle ja olen ikuisesti kiitollinen heille, että ovat jaksaneet minua vaikeina hetkinäni, eivätkä ole kadonneet mihinkään vaikka olen muuttunut ihmisenä valovuoden verran. Tärkeää on olla läsnä, kuunnella ja vain olla. Se riittää. Nyt jään odottamaan ystävääni, joka on parasta aikaa ajamassa luokseni Paraisilta!