Tammikuun tuulia ja vertaistuen ihanuutta

Toivoin uudelta vuodelta rauhaa ja tasaisuutta. Sitä sainkin, ensimmäiset viikot, ja nautin joka siemauksesta. Edes jatkuva kuumeilu ja huonovointisuus ei saanut minua murehtimaan. Kävin ihania keskusteluja ystävieni kanssa ja tein pitkiä kävelyretkiä kuumeen salliessa. Koronatestit näyttivät kerta toisensa jälkeen negaa ja kuumeelle ei löytynyt selitystä. Aloitin uuden kokemustoimijakoulutuksen missä tapasin upeita ihmisiä. Yliopisto-opintonikin jatkuivat normaaliin tapaan. Alkuviikot olivat täynnä hienoja kokemuksia. Hermosäryt olivat lievemmät ja tasapainokin toimi uuteen normaaliin tapaansa.

    Viime viikolla pääsin sanomaan ystävälleni siitä, miten kivaa on, kun ei tapahdu mitään. Sitten tapahtuikin harmiton liukastuminen ja mursin ranteeni pahasti. En voinut syyttää edes heikkoa tasapainoani vaan puhtaasti matkassa oli huonoa tuuria. Elämäni ensimmäinen käden tapaturma ja ensimmäinen kipsi. Rannetta puudutettaessa ja vielä reponoitaessakin vain naureskelin huonoa tuuriani. Kaatuessani loukkasin kuitenkin myös polveni, joka alkoihin vihoitella pikku hiljaa. Polvi alkoi mennä pois paikaltaan lähes päivittäin. Täytyy myöntää, että itse infarktissakin olisi haastetta jos moista mutta kun siihen liittää kipsatun käden ja alta menevät polven, on arki hieman haastavampaa. Särky on päivittäistä ja arjen pienetkin askareet nostavat nopeasti hikikarpalot otsaan. Mietin vain, että miten tätä uutta arkea jaksaa seuraavat viikot ilman, että menettää järkensä. Ensi viikolle onkin luvassa lääkärikäyntejä, magneettikuvauksia ja röntgeneitä, joten aika ei ainakaan tule pitkäksi.

    Viime yönä ei tullut uni vaan valvoin miettien, mitä tästä vuodesta taas tulisikaan. Miten sitä osaisi selittää toisille ihmisille omia tuntemuksiaan ja kipuilujaan ilman, että leimautuisi valittajaksi ja negatiiviseksi ihmiseksi. Miten sitä osaisi uskoa, että jonain päivänä kaikki on helpompaa ja kuinka paljon silloin olisi ihmisiä vielä oman elämän varrella mukana. On niin helppo tuomita ja nähdä asiat vain pintapuolisina. Toisaalta, ei sitä voi muuta edellyttääkään. Sen vaan sanon, että aivoverenkiertosairaus on paska juttu,jonka kanssa on vain opittava elämään.Se tuo mukanaan valtavan määrän oheissairauksia ja haasteita. Sitä ei pääse pakoon ja se muistuttaa sinua joka hetki olemassaolostaan. On vain uskallettava puhua tuntemuksistaan ja haasteistaan ja ne jotka eivät sitä jaksa ymmärtää,voivat olla ymmärtämättä.

    Olen saanut haasteideni lisäksi kokea kuluneen viikon aikana myös ihania juttuja. Olen nähnyt videolta, miten suloinen voi pieni koiranpentu olla, miten nuoret aikuistuvat ja aloittavat omaa, uutta elämäänsä. On ollut ihanaa huomata, miten iloinen oma esikoiseni on ollut ja miten upea suhde minulla on hänen kanssaan. Olen äärettömän kiitollinen hänestä joka ikinen hetki. Kuopukseni täytti vuosia ja on kasvamassa isoksi tytöksi, joka uskaltaa jo vähän näyttää omia mielipiteitään ,mikä tässä maailmassa on äärimmäisen tärkeä tunnetaito. Keskimmäiseni on sairastellut ja olen ollut huolissani hänen jaksamisestaan mutta hän on tsempannut upeasti läpi vaikeuksien ja olen huomannut,miten mielettömän hyvä suhde meillä on. Äitini tuli jälleen pelastavan enkelin lailla meille auttamaan, tuoden Runebergin torttuja. laskiaispullia ja valtavan määrän ruokaa. Olisipa kaikilla äitini kaltainen ihminen elämässään. Ystävieni kanssa olemme hurtilla huumorilla saaneet katastrofaalisiin arjen hetkiin naurua ja ilon kyyneleitä. Kaiken lisäksi proffani osoittautui myötätuntoiseksi ja ymmärtäväiseksi tässä haastavassa tilanteessani ja taidan sittenkin saada opintoni aikarajoissa valmiiksi.

     Olen ihminen, joka haalin itselleni tekemistä ja haastetta. Se ei varmasti tule muuttumaan koskaan mutta sain taas muistutuksen siitä, että pitää olla armollinen itselleen. Pitää muistaa levätä ja hengittää. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi. Jos ei itse osaa pysähtyä, niin maailma pysäyttää sinut esim kaatumisella. Pitää hyväksyä se, että elämä on muuttunut ja oma fyysinen tilanne on eri mitä olisi aikoinaan toivonut. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi antaa asioiden olla tai luovuttaa monien asioiden ja tavoitteiden suhteen. On paljon asioita,joiden puolesta pitää edelleen taistella. Pitää taistella oikeudesta lääkärikäynteihin, kuntoutustukeen, lapsien opintojen suhteen ja taloudellisen tilanteen suhteen. Voi, miten olisikaan ihanaa, että ihminen voisi keskittyä vain ja ainoastaan paranemiseen mutta kaikki muut asiat vievät siltä runsaasti tilaa. 

    On silti paljon hyvääkin, mitä tämän sairauden suhteen olen saanut. Olen saanut uusia, upeita ihmisiä elämääni, jotka ovat kokeneet saman sairauden ja tietävät täysin, mistä puhun. Vertaistuki. Se vaan on äärimmäisen tärkeä kaikessa elämässämme, oli kyse sitten sairaudesta, työstä, perhe-elämästä tai urheilusta. Ilman vertaistukea jaksaminen olisi paljon raskaampaa. Odotan itse sitä, että pääsen kertomaan selviytymistarinaani toisille ja antamaan toivoa. Toivoa on aina vaikka välillä elämän taakat tuntuvat liian haastavilta. Jatkan siis samaan malliin ja koulutan itseäni, opiskelen ja opin uutta, suunnittelen tulevia töitäni ja taloudellisen tilanteeni parantamista. En halua pysähtyä, en vielä. Mutta askeleiden hidastaminen ja itsensä kuunteleminen ovat avainasemassa tällä hetkellä nykyelämässäni.