Alkuvuoden kipuilua ja tulevaisuuden toiveita ja kiitollisuutta

 Uusi vuosi ei tuonut suurta wau- elämystä arkeen mutta laittoi sen sijaan miettimään taasen sitä, mitä elämältäni haluan ja miten arjen haasteet voisin selvittää ja miten toisia ihmisiä saa kohdella.On ollut välillä jopa musertavaa havaita, että monet asiat ovat yhtä epävarmoja kuin aiemminkin eikä sitä turvallisuuden tunnetta, jossa elämä ja rakkaus kantaa, ole tullut vieläkään.

Uusi työ on ollut ihanaa vaihtelua arkeen. On tehnyt hyvää saada haastaa itseään ja kokea onnistumisia työssään. Tässä minä olen hyvä- tämän minä osaan- on tullut monta kertaa ajatuksiin lasten kanssa toimiessani. Ison haasteen on sen sijaan tuonut uuden palkkaorganisaation ( josta onkin kirjoiteltu mediassa paljon) uhriksi joutuminen ja palkkaa en ole saanut koko alkuvuonna. Lisäksi palkka-asioissa on sotkettu kaikki mahdolliset seikat, joten joskus tuleva palkkani on varmasti pielessä sekin. Jo yksin rahatta jääminen ja yhden aikuisen ja lasten arjen pyörittäminen on itsessään varsin haastavaa, joten jokainen voi vain kuvitella miten ilman tuloja pärjää arjessa..niin sen lisäksi entisen elämäni raskas taakka on taas tuonut muistutuksia elämäämme. Emmekö vieläkään saa alkaa elää omaa elämää lasten kanssa?Toki tässä asiassa pitkä monen vuoden prosessi tuli päätökseensä ja tulos oli suotuisa ja lapsen huomioiva mutta meidän valtiomme lait sallivat saman prosessin mahdollistumisen vaikka kyse olisikin kiusaamisesta. Sama kierre siis tulee jatkumaan vielä monta vuotta. Nämä kaksi asiaa ovatkin kuormittaneet kroppaani varsin vahvasti ja mieli on ollut koetuksella. Näiden lisäksi on sitten muut haasteet, jotka ovat pistäneet pohtimaan omia rajoja, asioiden sietämistä ja jaksamista. 

Työni on siis ollut nyt osa-aikaista saatuani osatyökyvyttömyyseläkepäätöksen( minkä Keva hoiti upeasti) ja olen varsin hyvin jaksanut tämän 60 % työmäärän. Toiveenani on kuitenkin päästä tekemään täysiaikaista työtäni ensi lukuvuonna. Aika näyttää, onko tämä realistinen ajatus vai ei. Viimeiset kaksi viikkoa olen sairastanut kaikki mahdolliset flunssan aiheet. Kävin pari päivää töissä vain todetakseni kuumeen jälleen nousseen. Alkuvuosi on siis ollut varsin raskas kokonaisuutena. Tiedostan, että valittaa ei saisi ja pitäisi olla kiitollinen siitä, että on hengissä tapahtuneiden asioiden jälkeen mutta joskus sitä miettii, että miksi taas ja mitä vielä. Elämä vain ei ole reilua. Kaikki meistä kaipaavat rakkautta, terveyttä, ystäviä ja turvaa. Miksi toiset saavat ne kaikki ja toisille jää rippeet mistä yrittää itselleen pienen määrän kaivaa jokaista . Jälleen pääsen taas lauseisiin siitä, että vaikeudet vahvistavat ja kaikille annetaan vain se ,minkä jaksaa kantaa. Ei muuten pidä paikkaansa. Mielestäni toiset vain saavat liikaa kuormaa kantaakseen ja toiset eivät osaa edes käsittää, millaisia haasteita toiset kantavat päivittäin repussaan. Toiset meistä selviävät haasteista paremmin resilienssinsä avulla mutta toisille yksikin vastoinkäyminen on liikaa ja sekin on ihan ok. Olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin.

Positiivisia asioitakin on ollut arjessa ja tulevaisuuden toiveikkuus pilkistää oven raosta. Pääsin vuoden odottelun jälkeen magneettistimulaatiohoitoon hermosäryn lievittymiseksi. Alkututkimus tehtiin tällä viikolla ja oli todella mielenkiintoista seurata, miten lääketiede ja tutkimus ovat kehittyneet ja miten erikoisia juttuja sitä onkaan. Nyt vain toivon, että hoidot alkaessaan, auttavat arkeani ja pääsen edes hieman pienemmillä säryillä arjessani. Kuulemma noin 50 prosenttia hyötyy hoidoista. Toivon olevani siinä joukossa. Ja jos en ole niin ainakin kaikki kivet on käännetty hermosäryn laannuttamiseksi. Maaliskuussa tiedetään olenko ollut onnekas.

Elämä on mennyt tässä 2,5 vuodessa paljon eteenpäin. Paranemisprosessi on hitaampaa mutta sitä todella tapahtuu koko ajan. Muistan, kun minulle sanottiin, että jatkuvasti tulee uutta eikä paraneminen pysähdy monenkaan vuoden jälkeen. En alkuvaiheessa uskonut tähän, sillä suuria muutoksia ei alun jälkeen tapahtunut. Nyt kuitenkin olen muun muassa huomannut, että pystyin olemaan isoilla messuilla alkamatta huimaamaan tai kaatamaan. Silmät olivat kovilla ja väsynyt olin tämän jälkeen mutta olo oli paljon parempi kuin aiemmin isossa tapahtumassa. Toinen merkittävä huomio oli tanssiminen. Pystyin tanssimaan ilman, että alkoi kaatamaan. Pieniä mutta isoja asioita minulle. Edelleen toivon välillä, että joku vaihtaisi paikkaa kanssani päiväksi, niin kuulisin toisen, terveen ihmisen, ajatukset siitä, että onko olotilani heistä normaali, siedettävä tai haastava. Itse, kun sitä alkaa mukauttamaan toimintaansa jaksamisen ja kipujen mukaan. Normaalin raja hämärtyy täysin. Itselle on normaalia, että näköni häviää ajoittain, silmä tulehttuu ja vasen puoli puutuu kokonaan. On myös täysin tavallista, että hermosärky iskee niin kovaa, että koko keho lamaantuu tai että yöt menee valvoessa, kun kroppa ei löydä hyvää asentoa. Olen ajoittain myös todella ärtynyt ja vihainen ja se ei ole minua itseäni yhtään. Arjen liikkumiset pitää aina myös miettiä tarkkaan, jos väsymys iskee kesken kaiken tai silmät alkavat sakkaamaan. Arki on tasapainoittelua, kuten varmaan muillakin ihmisillä, mutta siitä on vain selvittävä.

Viime viikkoina olen palannut entistä useammin sairastumisen alkuaikoihin. Olen edelleen hyvin tunteellinen, kun mietin, mitä olisi voinut tapahtua, jos en olisi saanut apua riittävän ajoissa. Ambulanssin pillien äänet ja valot nostavat välittömästi tunteet pintaan. Vaikka moni asia ei ole mennyt elämässä niin kuin olen haaveillut niin perheestäni ja ystävistäni olen äärettömän kiitollinen. Muutama läheinen ystävä, ovat pitäneet minut hengissä kysymällä vointiani päivittäin ja kannustaneet minua arjessa. Nauraneet iloissa ja itkeneet pettymyksissä mukana.Tukeneet minua, kun olen ollut romahtamaisillani ikävien asioiden tullessa vasten kasvojani. Olen kaikkein kiitollisin äidilleni, joka pyyteettömästi on hoitanut, auttanut ja tukenut minua myös silloin kun olen ollut kaikkein kauheimmillani( niitä hetkiä on paljon)ja elämä on lyönyt minut alas. Ilman äitiäni en olisi tässä. Hän on juureni, varteni ja valoni. Toivon joskus olevani yhtä hyvä äiti lapsilleni niin, että he ajattelisivat minusta samoin. Tällä hetkellä teinini varmasti pitää minua maailman kamalimpana kasvattajana :)

Elämä jatkuu ja hyvä niin. Mutta voi kun se olisi edes hippusen helpompaa, turvallisempaa ja pysyvämpää. Voi kun tietäisin, että asiat ovat helpompia edes viiden vuoden kuluttua. Nyt menen takaisin peiton alle hoitamaan kuumettani ja keräämään voimia, että maanantaina olen taas ihanien pikkumurujen parissa työssä, jota rakastan. Sen aikaa korvaamaton äitini auttaa ja hoitaa meitä vielä pari päivää :)