Hermosärkyä ja kyyneliä epätoivon tuoksinassa

 Uusi vuosi. Unelmat toteutuvat. Kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi unelmaksi. Olen avoinna kaikelle positiivisuudelle. Alan urheilla ja tehdä kaikkea, mitä olen kaivannut kuluneiden viiden kuukauden aikana.  En murehdi tulevaa vaan otan asiat myönteisesti vastaan ja etsin kaikesta hyvät puolet. Tai sitten EI, EI, EI.

Uusi vuosi vaihtui kovissa kivuissa kaksin pienimmän lapseni kanssa. En ole vuosiin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt uutena vuotena tunsin. Seurani oli loistavaa mutta silti olin yksinäisempi kuin koskaan. Tsemppasin ja hymyilin vaikka sisimmässäni poltteli, särki ja ahdisti. Mietin useamman kerran, olisiko tämä viimeinen vuoden vaihteeni tyttäreni kanssa.  Kyyneleet silmissä sytyttelin tähtisädetikkuja ja katselimme sateessa raketteja. Olin äärimmäisen väsynyt mutta ylpeä,että jaksoin tsempata koko päivän. Sisimmässäni kuitenkin halusin uskoa, että vuoden ensimmäinen päivä olisi hyvä ja kivuton. Heräisin täysissä voimissa aamulla. 

Olen koko ajan ollut siinä uskossa, että vointi menee parempaan suuntaan vaikka takapakkeja välillä on tullutkin. Tällä hetkellä oloni on varsin toivoton. Uskon, että sekin kuuluu tähän sairauden kuvaan mutta edistymistä ei ole tapahtunut moneen viikkoon ja oloni on mennyt humauksella alaspäin. Positiivinen ajattelukaan ei ole jaksanut kannatella minua vaan olen ajoittain vaipunut itsesääliin ja tulvivaan itkuun. Olen purkanut tuskaani parhaille ystävilleni, jotka ovat urhoollisesti jaksaneet kuunnella ja luoneet uskoa minuun. Olen ollut vastaamatta puheluihin, koska pelkkä puhuminen on vienyt voimia niin paljon. En ole myöskään jaksanut kirjoittaa blgogia, sillä sormeni eivät tottele minua yhtä nopeasti kuin haluaisin ja pelkkä ajatteleminen on väsyttänyt minua nopeasti. Olen yrittänyt löytää ohjeita ja neuvoja, miten toimia mutta eihän tähän sairauteen ole vastauksia. Kaikki mikä tulee on otettava vastaan, halusi tai ei. Sitä minun on edelleen vaikea hyväksyä. Tiedostan, että sairastumisestani on kulunut vasta viisi kuukautta mutta kuvittelin voivani tässä vaiheessa jo paljon paremmin. 

Viimeiset viikkoni ovat menneet pääosin huilatessa. Kuluneen viikon aikana olen nukkunut kaikki vapaa- aikani ja sitä on paljon. Hermosärky on raastanut pitkin kehoani ja näköni on aiheuttanut suuria haasteita liikkumiselleni. En ole pystynyt liikkumaan ilman, että minulle on tullut kuvottava olo ja tasapaino vaikeutunut. Autossa istuminen on ollut tuskaista enkä sitä ole pystynyt maanantain jälkeen tekemään.Tiistai- iltana hermosärkyni tuli syöksymällä niin, että ainoa asento, missä pystyin olemaan, oli pää alaspäin kontillaan olo. Mieleeni tuli synnytykseni aaltoilevat kivut mihin ei auttanut mikään. Heilutin ja keinutin päätäni alaspäin ja yritin painaa sitä käsilläni. Kontillaan ollessa tämä oli toki hieno tasapainoharjoitus näin jälkikäteen ajatellen mutta sillä hetkellä en pystynyt kuin huutamaan kivusta. Kun lääkkeiden avulla kovin särky helpotti, alkoi hengitys- ja nielemisvaikeudet, jotka ovat jatkuneet tähän päivään asti. Tiistai keskiviikon välisenä yönä heräsin sitten kovaan hermosärkyyn takapuolen alueella. En osaa kuvailla, kuinka tuskaisia nuo kovat hermosäryt ovat. Koko kroppa on krampissa ja hengittäminen on vaikeaa. Tekisi mieli kiljua mutta ei voi, ettei pelästytä lapsia. Ei pysty itkemään, sillä hengittäminen on niin pinnallista. Keskiviikkona yritin heti aamusta saada itselleni lääkäriä. Tiesin kyllä, että päivystykseen voisin mennä mutta ei siellä kuitenkaan mitään tehtäisi asialle vaan joutuisin odottamaan huonossa asennossa useita tunteja ja huoli lapsista olisi kova. En saisi heille hoitajaa. Yritin siis soittaa ensin silmäpolille, minne minulla on lähete laitettu jo lokakuussa kiireellisenä. Sain ajan tammikuun lopulle. Soitin terveyskeskukseen. Ei aikoja. Laitoin viestin fysioterapeutilleni, joka viime kerralla lupasi ottaa hermokipuni hoidon eteenpäin viennin hommakseen. Sitten varasin ajan yksityiseltä perjantaille, sillä aikaisemmin ei ollut aikoja. Lääkitsin itseäni ja makasin. Nukuin, minkä kykenin. Ja kuten tiedätte, kipuilu, makaaminen ja asioiden miettiminen ei ainakaan auta mielen hyvinvointiin, joten olin allapäin ja yritin vain hengitellä. 

Tänään sain kiireajan terveyskeskukseen helmikuun puoleen väliin:). Ei voi kuin nauraa. Ihana fysioterapeuttini sen sijaan soitti minulle ja oli järjestänyt ajan minulle huomiseksi lääkärille. Itku tuli, kun  kuulin saavani apua tähän tilaani. Ehkä sittenkin on toivoa. Tiedän, että olen paljon paremmassa kunnossa, kuin moni muu, sillä pystyn asumaan kotona yksin lapsieni kanssa ja pärjään ihan hyvin. Olen vain niin tottunut toimimaan ja saamaan asioita aikaiseksi. Edes kivut eivät aiemmin ole saaneet minua pysähtymään, jos olen jotain päättänyt. Tämä vaan on niin erilaista. Tiedän myös, että lepo on tärkeää mutta sitä teen koko ajan. Aivoni joutuvat muista syistä jatkuvalle rasitukselle ja sille en pysty tekemään mitään. Joudun murehtimaan niin monesta terveyteni ulkopuolella olevasta asiasta vaikka en haluaisi, että pelkään uutta kohtausta tai sairastumista. Siihen minulla ei ole nyt varaa. On vain uskottava, että tämä yhteiskunta pitää huolen meistä rehellisistä kansalaisista. Kuntoutustuen tulen saamaan mutta ainakaan tässä kuussa en sitä vielä saanut tililleni enkä myöskään palkkaani, joten nollatuloilla mennään tämäkin kuukausi. 

En enää yhtään ihmettele, että kaulavaltimoni repesi, sillä näin jälkikäteen ajateltuna, olen elänyt niin kovassa paineessa  jo pitkän aikaa, että jotenkin kroppa siitä ilmoittaa. Minun tuurillani taasen melko kovimmalla tavalla mutta ehkä en olisi muuten pysähtynyt. Olisin toki pienemmälläkin toivonut selviytyväni. Tämän sairauden myötä olen kuitenkin saanut uusia ystäviä, oppinut olemaan armollisempi itseäni ja muita kohtaan, nauttimaan pienistä hetkistä ja oppinut pelkäämään kuolemaa.

Huomenna on uusi päivä ja uskon, että siitä tulee parempi kuin tämä tai eilinen päivä. Kivuttomampi päivä toivottavasti ainakin, kun lääkäriin ensin vain pääsen. Ihanaa loppuviikkoa kaikille ja kiitos, että olette mukana elämäni haasteissa.