Yksin vai yksinäinen- varjoista valoon!

 Tässä vaiheessa vuotta pitäisi kirjoittaa tulevan vuoden lupauksista ja haaveista. Itsellä on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa pohdinnan alla termit yksin ja yksinäinen. Se mikä on näiden ero, riippuu varmasti jokaisen omasta ajattelutavasta. Kumpi on ikävämpi termi? Monet meistä elävät yksin mutta eivät ole yksinäisiä. On harrastuksia, ystäviä, perheenjäseniä, työpaikka ja muita yksinäisyyttä estäviä tekijöitä. On jotain mihin kuulua, olla osa jotakin yhteisöä. Sitten on toisia, jotka eivät fyysisesti ole yksin mutta kokevat yksinäisyyttä, kuulumattomuutta itselle tärkeisiin asioihin,ovat arjen asioiden ulkopuolella.

    Itse tunnen olevani useinkin taakkana toisille, läheisilleni, sillä minun on vaikeaa olla aina positiivinen. On haastavaa suunnitella asioita ja haaveilla, kun ei ole varmuutta tulevaisuudesta. En voi ajatella asioita sitten kun - periaatteella. Muistelen usein sitä, miten minut nähtiin työyhteisössä. Sain aina adjektiiveja nauravainen, iloinen ja positiivinen. Missä on ne kaikki adjektiivit, jotka vielä muutama vuosi sitten kuvastivat minua osana työyhteisöä? Mihin katosi se ihminen, joka silloin olin? Pikku hiljaa piinaava elämäntilanteeni alkoi hiipiä yhä vahvemmin päähäni, tuoden epävarmuustekijöitä ja pelkoa. Loppusilauksena oli fyysisesti kropan menetys. Keho ei enää jaksanut jatkuvaa stressiä, piinaa ja pelkoa. Yhtäkkiä oli vaikea iloita asioista, joita on osakseen saanut. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että en aina osaa nauttia siitä mitä minulla on elämässäni. Aikamoinen dilemma pähkäiltäväksi. Olenkin ajatellut sitä, miten helppoa olis ollut menettää tunteet. Olisi vain faktat joiden mukaan elää päivä toisensa jälkeen. Tai millaista olisi, jos elämä olisi kulkenut kirkasta polkua, missä positiivisuus on helppoa ja melko itsestään selvää.

    Olen toisinaan masentavaa seuraa ja sen vuoksi olenkin varsin paljon yksin. En halua tuoda jatkuvasti kipujani ja ikäviä asioita toisten elämään. On paljon helpompi kirjoittaa ne ulos, kuin tuottaa toisille negatiivista ilmapiiriä. Olen myös paljon yksin sen takia, että en usko muiden kuin vertaisten, tuntevan ja kokevan samoja asioita kuin itse koen. Yritäpä elää päivästä toiseen jatkuvan hermosäryn kanssa tai liikkua epätasaisessa maastossa kun näkökyky ja syvyysnäkö ovat heikentyneet. Tai vain kävellä ja kantaa kauppakasseja, kun toinen puoli kehosta on vailla tuntoa. Vaatii runsaasti ponnisteluja jo ihan päivittäisessä elämässä. Samalla kuitenkin pääsi toimii ja näet kaiken sen, mitä pitäisi tehdä mutta et vain fyysisesti pysty tekemään. Joulun aikaan on ollut mukavaa huomata, miten useat tuttavat ovat kutoneet ja virkanneet ja tehneet jos jonkinlaisia luomuksia itselleen ja ystävilleen. Itselle kun pelkkä haarukan ja veitsen yhteiskäyttö tuottaa jo haasteita vapinan takia. Ruokaa laittaessa tavaroita putoaa käsistä ja ruuat menee pitkin seiniä. On kuin olisi pudonnut kokonaan kelkasta ja karavaani vain jatkaa kulkuaan.

    Ei kukaan voi jaksaa ihmistä, joka on jatkuvasti surullinen tai masentava. Siksi yritänkin peitellä omia tunteitani niin paljon kuin vain pystyn. Tsemppaan ja tsemppaan. Yritän joka päivä nähdä asioissa hyvät puolet ja auringonpaisteen. Minulla on maailman ihanin äiti ja lapset sekä läheisiä rakkaita. Minulla on koti, jossa asua. Yritän opiskella, jotta minusta olisi joskus tulevaisuudessa hyötyä yhteiskunnalle ja saisin taloudellisen tilanteeni edes jonkinlaiseen tasapainoon. Olen aloittamassa toiset opinnot, olen hakenut tuntitöitä kokemusasiantuntijana ja lupautunut tuomaan omia kokemuksiani esille tulevan kevään aikana Aivoliiton sopeutumisvalmennuskursseilla. Haluan kuulua johonkin ja olla tärkeä. Haluan tehdä töitä ja elättää itseni. Haluan halua ja haluan. Ihmisluonto on varmasti haluamista. Ehkä pitäisi käyttää ennemminkin termiä toivon. Toivon, että elämääni paistaisi aurinko niin monean pimeän vuoden jälkeen. Tiedän, että voin vapaammin hengittää vasta, kun kuopukseni on 18- vuotias. Siihen on pitkä aika ja siihen asti on keksittävä keinoja, jotta elämä näyttäisi tähdet ja kuun minullekin. Toisaalta, olen ihminen, jonka saa iloiseksi hyvinkin helposti. Otan jokaisesta pienestä asiasta sen ilon rippeen. Kaunis sana, hymy ja kohtaaminen tuovat minulle iloa joka päivä. Iloitsen jopa siitä, kun joku kysyy minulta reittiä jonnekin. Toivon niin kovasti, että arjestani tulisi sitä tylsää ja tasaista perhe-elämää joskus jälleen. Päivittäistä työtä, harrastuksia ja arjen jakamista toisen aikuisen kanssa. Sitä minä toivon enemmän kuin mitään muuta tässä hetkessäni.

    Vuosi sitten olin suunnattoman energinen. Olen jälkikäteen nauranut sitä, millaisen energiabuustin aivoinfarktini sai aikaan minussa. Viikko sairaalasta pääsyn jälkeen järjestin jo yllätyssynttärit esikoiselleni, pidin  Halloween- juhlat ja tein kaikki jouluruuat ja tein joulua. Tavoitteeni oli olla puolessa vuodessa takaisin työelämässä ja arjen rutiineissa. Pikku hiljaa tavoitteet ovat siirtyneet eteenpäin. Nyt iloitsen, jos silmäni ei särje muutamaan minuuttiin tai jos minua tanssittaa(en siis oikeasti tanssi). Iloitsen siitä, että näen kuopukseni hymyilevän ja isompien lasteni pärjäävän elämässään. Olen niin onnellinen heistä kaikista ja tavoitteeni on saada heidät kasvamaan hyviksi aikuisiksi ja huomioimaan toisia ihmisiä,heikompiosaisia, arjessaan. 

    Olen nyt ollut lähes koko joululoman sairaana. Flunssaoireet alkoivat ennen joulua ja kuumeilua on ollut jo viikon verran. Koronaan en ole sairastunut mutta tämä flunssa on ollut kovin flunssa vuosiin. Influenssarokotuksenkin ehdin ottaa mutta se ei paljoa ole auttanut. Olen pohtinut, voisiko taustasairauteni olla osin syynä tähän koko kehon poltteeseen. Tiedä häntä. Olen siis ollut kotonani yksin hyvin paljon ,mikä ei ole auttanut henkistä olotilaani yhtään. Tämä on kuitenkin flunssaa eikä mitään verrattuna infarktiin. Vaikka infarktin jälkioireet elämääni hallitseekin, niin saan olla kiitollinen siitä, että pystyn kävelemään ja ajattelemaan. Aivorungon infarktista olen lukenut paljon ja locked in- syndrooma olisi ollut mahdollinen myös minulle. Elämä olisi muuttunut kertarysäyksellä silloin paljon enemmän ja en varmasti olisi pystynyt yksin lapsiani kasvattamaan. Olen siis kiitollinen siitä, että olen tässä ja tällaisena kuin olen. Enää en murehdi flunssia tai pieniä loukkaantumisia.

    Ensi kevät on täynnä haalittuja haasteita ja jo etukäteen hieman pelottaa, miten aion niistä suoriutua. Tekisi mieli keventää vaatimustasoa jo  ennen kuin se alkaakaan mutta se ei kuitenkaan sovi luonteelleni yhtään. En ole koskaan mennyt sieltä missä aita on matalin, joten miksi nytkään. Toivon, että jaksan ja toivon, että saan positiivista buustia kaikesta mihin olen ryhtymässä. Asiat kiinnostavat minua niin paljon ja haluan jatkuvasti kehittyä ja kasvaa. Jos kaikki menee hyvin on keväällä blakkarissa jo kahdeksan ammattiin antavaa koulutusta. Sitten voikin miettiä uusia opiskeluja.

 Haluan auttaa toisia ja tukea saman kokeneita. Haluan, että kukaan vastaavia asioita kokenut ei joudu olemaan yksin taakkojensa kanssa, vaan voi aina puhua jollekin ja saada apua sitä kautta. Joskus asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja silloin haluan olla apuna, jotta niiden yli pääsee. Aina tulee aurinko, vaikka siltä ei aina tunnukaan. 

Ole toiselle aurinko, tähdet ja kuu ! Ole valo!