MInkäs teet....

 Halloween tuli ja meni ja voimat sen myötä. Olin taas vanhaan tapaani luvannut lapsille järjestää Halloween- juhlat ja suurensin vähän vierailijamäärää, koska tunsin oloni niin hyvin voivaksi. Olihan minulla pitkin viikkoa ollut suuria haasteita nielemisen ja jalan turpoamisen suhteen mutta halusin unohtaa kivut ja väsymyksen ja elää `normaalia`elämää. Pitkin viikkoa olin metsästänyt rekvisiittaa ja naamiaisasusteita ja valmistellut syötäviä. Lauantai osoittautui kuitenkin varsin työlääksi päiväksi muffinssien ja aivokakun valmistamisen parissa. Onneksi ihana siskoni tuli auttamaan minua ja toki jaloissani pyöri kolme reilu metrin mittaista mahtavaa apuria, joiden kanssa olin jo yksin viettänyt perjantai- illan koristellen asuntoa lapsilähtöisesti. Tunnit menivät ja juhlat alkoivat ja lopulta loppuivat. Huomasin seisoneeni koko päivän 12h ja se tuntui nyt pysähtyessäni. Vasen jalkateräni ja nilkkani olivat kuin pyöreät valtavat limput. Oikea jalka oli myös varsinainen näky mutta ei läheskään yhtä kivulias kuin vasen. Miten en ollut taaskaan työntouhussa huomannut särkyä ja turpoamista...Olin kuitenkin iloinen,että juhlat olivat onnistuneet ja olin tiedostanut,että kipu ja väsymys tulisi joka tapauksessa, tein vähän tai paljon. Lasten ilo ja riemu oli sen verran palkitsevaa, etten vaipunut kipujeni valtaan vaan päätin hymyillä loppuillankin. 

Sunnuntaina väsymys otti minut valtaansa ja taistelin reippaana päivän. Taistelin myös maanantain mutta tänään tiistaina en sitten meinannutkaan päästä lapsien kouluun lähtemisen jälkeen enää ylös vaan nukuin `päiväunia`kolmisen tuntia. Äitini oli tullut meille auttelemaan ja sain hyvällä omallatunnolla levätä. On todella masentavaa huomata, miten omat voimavarat ja niiden katoaminen vaikuttavat kaikkeen toimintaamme. Pää haluaisi tehdä ja vartalo toimia mutta aivot pistävät vastaan kaikin voimin heikentäen toiminnanohjaustamme. Stressi suorastaan hyppäsi päälleni ja meinasi kaataa alleen. Sama stressi, joka meinasi lopettaa elämäni elokuussa. Oli siis jälleen taisteltava ja ajateltava,että tästäkin selvitään ja paha saa joskus palkkansa. Päivän aikana kävin useita tärkeitä puheluja läpi ja sain voimia jatkaa taistelua myös näin sairauslomalta. Mieleen kyllä tuli taas ajatus, miksi taas ja koska tämä piina loppuu.  Samassa puuskassa tuli vietyä kuntoutustukihakemus ja kaikki varpaat ristissä  toivon,että se menee läpi. Tie on pitkä eikä tämä aivoinfarkti yhtään helpota elämääni mutta vaihtoehtoja ei ole ja näillä on mentävä. 

Me sairastuneet olemme aivan uskomaton porukka. Sen saan kokea joka päivä lukiessani toisten kokemuksia ja selviytymiskohtaloita. En tiedä kovin montaa muuta väkeä, jotka kannustavat ja tukevat toinen toisiaan ehdoitta vaikka meillä jokaisella on omat isot murheet ja huolemme päivittäin mukanamme matkassa. Juuri vertaistuesta saan valtavasti voimaa ja se kantaa jokaisen haastavan päivän yli ja siitä paljhon pidemmällekin. Vaikka tämän kamalan sairauden kanssa joudun elämään lopun elämääni, olen kiitollinen siitä, että sen kautta olen saanut elämääni upeita ihmisiä, jotka kantavat sisällään rohkeutta, uskaliaisuutta ja lähimmäisenrakkautta. Kiitos.