Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Joululoma tuntui etukäteen loistavalta tilaisuudelta kerätä voimia uuteen vuoteen.Kaikki ei aina mene kuin toivoisi ja loman loppuaika on vienyt enemmän voimia kuin antanut. Kaikesta kuitenkin noustaan ja arki palaa väistämättä tähänkin taloon. Ikävät uutiset kuormittavat ja vaikuttavat väistämättä myös omaan arkeen suurempina hermosäryn määrinä.Edelleen jaksan ihmetellä tätä ihmisen kokonaisvaltaisuutta ja kaiken vaikutusta kaikkeen. Resilienssi on myös valtava,kun puhutaan ihmiskehon kyvystä sietää ja kestää kuormitusta. Uusi vuosi tuo itselleni paluun vanhaan työhöni.Tiedän,että muutos vie aikansa mutta uskon,että työ antaa enemmän kuin ottaa.Vuoden alussa sain myös ensimmäisen pysyvän osatyökyvyttömyyseläkkeeni,joka mahdollistaa osa-aikatyön itselleni. Vielä en itseäni halua määrittää eläkeläiseksi mutta kyllä se turvaa kummasti tähän arkeen tuo. Sain myös tiedon,että pääsen vihdoin TMS-hoitoon. Toivon tämän auttavan hermosärkyihini silmän ja kasvojen alueella.Jatkuvat kolmoisherm

 Syksy on mennyt nopeasti.Arki on palannut ja kiire sen mukana.Ajoittain on pitänyt vetää jarrusta,jotta vauhti ei olisi liian nopeaa.Työt alkoivat syksyllä hyvin ja uudet tuulet puhalsivat. Tein saman virheen kuin viime vuonna ja aloitin liian innokkaasti. Ymmärsin kuitenkin kuunnella itseäni ja sain aloitettua tekemään työtäni osa-aikaisesti.Minulle myönnettiin myös varsin nopeassa tahdissa pysyvä osa-aikaeläke,jonka aloitan tammikuussa. On ollut ihanaa huomata,miten ihmiset töissä ovat ottaneet sairauteni vastaan.Huomaan kuitenkin edelleen sen,miten vaikeaa tätä sairautta on ymmärtää,kun se ei näy ulospäin.Olen oppinut entistä paremmin kompensoimaan asioita ja hyödyntämään niitä puolia,mitä sairaus ei pystynyt nujertamaan. Voisi sanoa,että syksy on ollut hyvä. Palatessani pohtimaan syksyn kulkua,huomaan,mitä kaikkea arjen haastetta se on tuonut mukanaan.Nämä arjen haasteet ovat niitä,mistä useimmat meistä valittavat mutta itselle ne tuntuvat juhlalta sillä arki on juhlaa. Siivous,ha

 Kesän lopulla tapahtui asioita, joista en vielä pysty kirjoittamaan mutta elämä pisti meidän perheen taas polvilleen. Tapahtui samanaikaiseti sekä ikäviä asioita että suoranaista pahuutta. Kaikesta on ollut kuitenkin taas noustava ja en vieläkään tiedä, miten selvisimme. Prosessi toki vie edelleen aikaa ja mikään ei ole varmaa mutta pelko ei saa enempää hallita mieltä. Elämässä ei kuulu joutua pelkäämään arjessa. Tässä samassa rytäkässä tuli kaksi vuotta sairastumisestani täyteen ja huomasin, että sairaus ei ollut enää niin läsnä arjessani, kun muut asiat olivat vieneet voimavaroja. Aloitin samassa rytäkässä myös täysipainoisesti työt uudessa työpaikassa( vaikka kuntoutustiimi suositteli minulle pysyvää kuntoutustukea). Halusin niin kovasti, jälleen, työelämään ja kun työnkuvakin tuntui rauhallisemmalta, niin uskalsin lähteä uuteen. Valitettavasti tämä ei ollutkaan hyvä juttu. Olisi pitänyt uskoa ammattilaisia. Viime vuonna palasin omaan työhöni ammatillisen kuntoutuksen kautta ja pys

  Tänään havahduin ajatuksissani siihen, miten kaksi vuotta sitten olin kovassa päänsäryssä. Asiat olivat saaneet jonkilaisen suunnan ja uusi työpaikka odotti eikä edes päänsärky, joka ajoittain oli tuskaista, saanut minua pohtimaan kipua sen suuremmin. Enpä tuolloin juhannuksen ihastumisen tuoksinassa osannut ajatellakaan, millainen elämänmuutos minulla olisikaan edessä reilun kuukauden kuluttua. Elämänmuutos, jota en olisi tarvinnut osaksi arkeani.  Olen kuullut monen sanovan, kuinka aivoverenkiertosairaus on tuonut paljon positiivisuutta elämään, antanut uuden tavan katsoa asioita ja tuonut uusia polkuja eteen. Itsekin ajattelen näin ajoittain. Olen kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että koen, että minun pitäisi olla kiitollinen etten kuollut ja toisaalta elämästäni on lähtenyt niin paljon tärkeitä, iloa tuottavia asioita pois sairastuttuani. Tunneskaalat vaihtelevat särkyjen ja yksinäisyyden mukaan. Ajoittain olen iloinen vanha itseni ja osaan nauttia hetkestä. Sitten huomaankin

  Kuukausi solahti ohitse ja kesäloma koululaisilla alkoi. Tämä oli kolmas vuosi peräkkäin, kun kesäloman alku ei tuntunut itselle miltään. Yritin kuitenkin olla innoissani lasten puolesta. Samalla tämä loman aloitus oli ihanan kaunis, sillä esikoiseni sai ylioppilaslakin ja oli juhlan aika. Ylioppilaaksitulo ei ollut itsestään selvyys kaikkien vaikeuksien keskellä mutta hienosti tyttäreni hoiti hommansa. Harva lukiolainen on tehnyt koko lukioajan täysipainoisesti töitä, joutunut lopettamaan loukkaantumisen takia kilpaurheilu-uransa, auttanut vakavasti sairastunutta äitiään ja sisaruksiaan, selvinnyt masennuksesta, todistanut hirveässä oikeudenkäynnissä ja asunut omillaan. Tyttäreni on vahvin nuori aikuinen, jonka tiedän. Jännitin etukäteen sitä, miten tuon juhlapäivän jaksaisin. Olisiko kuormitus liikaa jo päivän aikana vai kostautuisiko se väsymyksenä juhlien jälkeisinä päivinä. Sairaudestani viisastuneena olin hyväksynyt sen, että kaikki tarjoilut ja jopa juhlatila tulivat ulkopuole

  Eilen tuli kuluneeksi vuosi ja yhdeksän kuukautta sairastumisesta. Mikäkö on muuttunut? Oikeastaan kaikki ja tavallaan ei mikään. Asiat ovat saaneet erilaisia merkityksiä ja vivahteita mutta samalla pikku hiljaa myös arjen asiat ovat palanneet vanhoihin uomiinsa. Sairaus on näkymättömänä kaikessa arjessa mukana ja se tuottaa haasteita, sillä muiden on varmasti vaikea ymmärtää, että oireet ja haasteet ovat edelleen vahvasti läsnä kaikessa mitä teen. Kaikki asiat pitää miettiä ja suunnitella, keskittyä. Et voi vain kävellä suojatien yli katsomalla eri suuntiin vaan minun pitää pysähtyä ensin ja tämän jälkeen kääntää päätä ja sitten vielä odottaa, tuleeko pyörryttävä tunne ja sakkaako silmät liikaa, jotta voin liikkua turvallisesti eteenpäin. Päivittäin on liikkuessa keskityttävä jo itse kävelyyn, jotta tasapaino säilyy suht kohtalaisena vasemman puolen tunnottomuuden takia. Silmän hermosärky on läsnä kaikessa mitä teen ja tarkka näkeminen itsessään ei olekaan enää itsestäänselvyys. Väl

 Alkuvuosi on mennyt omassa tahdissaan. Olen huomannut, että sairastumiseni ei ole päivittäin läsnä ajatuksissani. Se on varmasti hyväkin merkki, ettei se hallitse jokapäiväistä elämääni vaikka vahvasti läsnä arjessani onkin. Alkuvuodesta sairastin koronan ja se jätti jälkeensä voimakkaan väsymyksen, josta olen pikku hiljaa pääsemässä eroon. Fatiikki on ollut läsnä sairastumisestani alkaen mutta nyt se tuntui taas voimistuvan koronan johdosta. Huomasin myös, että makuaistini heikkeni enkä juurikaan maista mitään. Tämä on mahdollisuus uusille ruoka-ainekokeiluille :).  Sain suoritettua kokemustoimijakoulutukseni ja toivon voivani hyödyntää sitä tulevaisuudessa ja kertoa omaa sairaustarinaan ja olla sitä kautta avuksi tämän sairauden ymmärtämisessä ja asioiden kehittämisessä. Olen saanut toimia myös vertaistoimijana ja saanut aivan ihanan ystävän elämääni mukaan. Olen äärettömän kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä kuluneen alkuvuoden aikana. Ehkä elämä pikku hiljaa löytää uusia uria. S