Talven tuomat muutokset

 Syksy on mennyt nopeasti.Arki on palannut ja kiire sen mukana.Ajoittain on pitänyt vetää jarrusta,jotta vauhti ei olisi liian nopeaa.Työt alkoivat syksyllä hyvin ja uudet tuulet puhalsivat. Tein saman virheen kuin viime vuonna ja aloitin liian innokkaasti. Ymmärsin kuitenkin kuunnella itseäni ja sain aloitettua tekemään työtäni osa-aikaisesti.Minulle myönnettiin myös varsin nopeassa tahdissa pysyvä osa-aikaeläke,jonka aloitan tammikuussa. On ollut ihanaa huomata,miten ihmiset töissä ovat ottaneet sairauteni vastaan.Huomaan kuitenkin edelleen sen,miten vaikeaa tätä sairautta on ymmärtää,kun se ei näy ulospäin.Olen oppinut entistä paremmin kompensoimaan asioita ja hyödyntämään niitä puolia,mitä sairaus ei pystynyt nujertamaan. Voisi sanoa,että syksy on ollut hyvä.

Palatessani pohtimaan syksyn kulkua,huomaan,mitä kaikkea arjen haastetta se on tuonut mukanaan.Nämä arjen haasteet ovat niitä,mistä useimmat meistä valittavat mutta itselle ne tuntuvat juhlalta sillä arki on juhlaa. Siivous,harrastuskuskaukset,kiireiset ruuanlaitot ja läksyissä auttelu ovat sitä arkea,jota kuluneiden kahden vuoden aikana olen kaivannut.Olen monta kertaa todennut,miten haluan vain,että arkemme olisi sitä tylsää tasaista elämää. Ulkopuolisen silmin elämämme ei varmastikaan ole helppoa mutta verrattuna kuluneisiin kymmeneen vuoteen nyt on ollut rauhaisaa ja se näkyy ennenkaikkea nuorimmaisen hyvinvointina. Syksyssä on ollut paljon rankkojakin asioita mutta en voi niistä kirjoittaa,en vielä. Niiden aika on sitten kun voin turvallisin mielin asioista kertoa.

Talvi tulee ja alan jo odottamaan kevättä. Itselle talven liukkaus ja lumen kirkkaus ovat haastavia. Pakkaskelillä voi tulla jäätymisiä,kun oikean puolen kasvojen tuntoaisti on alentunut eikä kroppani pidä muutenkaan kylmästä. Talven aikana työelämässäni tulee tapahtumaan iloisia muutoksia ja odotan niitä innoissani. Olen myös infarktin tiimoilta pääsemässä eri ammattialojen poliklinikoille jatkotutkimuksiin ja jälleen olen kiitollinen siitä,että kaupunkini sairaudenhoito on huippuluokkaa. On tärkeää,että sairastunut otetaan tosissaan,jos hänellä on kipuja tai muutoksia voinnissa. Kaikki kivet pitää kääntää,jos se vain on mahdollista. Kuluneen viikon olen toipunut silmäleikkauksesta,jossa Hornerin oireyhtymän aiheuttama luomen roikkuminen korjattiin ja toivon sen avulla pääseväni eroon viikottaisista silmätulehduksista. 

Edelleen sairaus on siis läsnä arjessani mutta en anna sen vaikuttaa itseeni päivittäin.Yritän keksiä keinoja selvitä haasteista. Onneksi ympärilläni on ihmisiä,jotka aidosti haluavat auttaa,kun fyysisesti en esimerkiksi pysty siivoamaan tai kuskaamaan keskimmäistä treeneihin. Olen kiitollinen vertaistuesta ja kaikesta avusta minkä saan. Sen huomaan,että avun pyytäminen on taas hyvin haastavaa ja yritän selviytyä kaikesta itse.Sama vanha ajatusmalli pärjäävyydestä alkaa palata. Se tuo mukanaan myös yksinäisyyttä. Toisinaan koen oloni yksinäiseksi,kun en jaksa arjen perusasioiden jälkeen olla enää sosiaalinen enkä mennä tapaamaan muita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä,ettenkö haluaisi,että minuun pidettäisi yhteyttä vaan toivon usein,että joku toinen soittaisi,kävisi tai vain kysyisi minua mukaan. Meistä monet elävät kiireistä arkea ja se on ymmärrettävää,ettei aikaa aina ole pitää yhteyttä. Nyt on kolmas vuosi,kun seuraan sosiaalisesta mediasta ihmisten pikkujouluja,reissuja ja iloa. Olen iloinen kaikkien puolesta,jotka pääsevät ja pystyvät lähtemään rientoihin. Koronarajoitusten jälkeen ihmiset tarvitsevat sosiaalisia kontakteja.

Talvi tulee vaikka reilu pari vuotta sitten en uskonut sitä enää näkeväni. Tässä sitä ollaan työelämässä,arjessa ja ennenkaikkea hengissä. Omat suojelusenkelit ovat matkassa jokainen päivä ja hetki niin täällä maan päällä olevat kuin tuolla pilvien päällä katsovat.

Ehkä tästä elämästä saadaan vielä iloinen ja rauhallinen. Rakkautta ja läheisyyttä kaikille ja erityinen rutistushalaus pitkäaikaisimmalle ystävälleni joulun ajan haasteisiin. Olet rakas. Me selvitään❤️