Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Viimeiset viikot ovat olleet positiivisempia hetkiä. Aurinko on paistanut ja hirmuinen hermosärky ei ole ollut ihan joka päiväistä. Elämän muilla osa-alueilla on ollut itsestä riippumattomia haasteita mutta olen yrittänyt ulkoistaa ne ajatuksistani. Olen tehnyt rajoja moniin asioihin ja pyrkinyt noudattamaan niitä.  Olen huomannut, että valtava väsymykseni on ollut vähäisempää ja olen pystynyt olemaan hereillä kokonaisia päiviä. Tämäkin on asia, mitä en ennen lottovoittoani olisi mitenkään huomioinut mutta nyt elämän käännettyä onnenpyörää, olen kiitollinen siitä, että jaksan entistä enemmän arjen asioita. Saan pyykit ripustettua ilman taukoja ja jaksan käydä kaupassa ilman, että maailma pyörii päässäni. Fyysisesti jaksan varsin hyvin (kaukana toki tilasta, jossa ennen sairastumista olin) mutta aivojen rasittuessa, mitä ihmeellisimmistä asioista, olen edelleen täysin uupunut. Ajoittain jopa tunnen aivojen huutavan lepoa ja humisevan päässäni hidastamaan tahtia. Olen oppinut kuuntelema

 Kulunut viikko on tuonut taas esille tämän sairauden vaihtelevuuden ja vaikutuksen mielialoihin. Olen jo aiemmin pohtinut sitä, miten pienistä asioista on oppinut iloitsemaan. Nyt olen pohtinut juuri näitä pieniä ilon pilkahduksia kaikkien näiden haasteiden keskellä. Puoli vuotta on mennyt nopeasti ja jokapäiväiset yllätykset ovat myllänneet maailmaani melkoisesti. Välillä on tuntunut siltä, että olen jäänyt painavan kiven alle, josta ei ole pois pääsyä. Toisinaan olen huomannut hymyileväni, kun aurinko on paistanut ikkunasta kasvoihini ja olen tuntenut eläväni kaikesta kokemastani huolimatta. Tällä hetkellä olen kovassa flunssassa.Sain ajan koronatestiin ja matkalla sinne, huomasin hymyileväni, kun ajattelin, että tämäkin retki olisi voinut olla ihan toisenlainen. Ajoin itse autolla testiin ja sitä en olisi vielä muutama kuukausi sitten voinut kuvitellakaan. Tunsin täydellistä vapautta ajaessani muiden keskellä, Helsingissä. Asia, joka on aiemmin ollut itsestäänselvyys mutta nyt puol

  Tämä on taas postaus, joka tuo esille aivoinfarktin tuoman katkeruuden, kivun ja jatkuvan vitutuksen. En suosittele lukemaan, ellei halua ahdistua. Päivät vain ovat joskus äärettömän kurjia, kivuliaita ja epätoivoisia. Hyvän päivän jälkeen näköjään tulee AINA huono päivä. Ärsytystä lisää lehtien lööpit ja kirjoitukset: Olen päättänyt olla elämäni kunnossa, Riitta alkoi urheilla ja elämä on nyt täydellistä, Olen niin onnellinen, kun olen päättänyt olla onnellinen. Miksei koskaan kirjoiteta meistä, elämän haasteiden keskellä olevista ihmisistä?Meistä, joita ei näy saleilla hienoissa trikoissa? Meistä, jotka ponnistelemme arjen haasteissa mutta emme edistykään toivotulla tavalla? Mekin olemme olemassa. Minäkin päätin olla elämäni kunnossa 45-vuotiaana ja olinkin todella hyväkuntoinen. Treenasin 4-6- kertaa viikossa ja kilpaurheilupohja oli taustalla. Miten kävikään...kaulavaltimo repesi ja olen elämäni paskimmassa kunnossa ja ikuisesti tuomittu kipuilemaan. Tiedän, pitää olla positiivin

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia. Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni takia ja va

 Maanantai, viikon ensimmäinen päivä. Tunnen itseni tarpeettomaksi varsinkin näin viikon ensimmäisenä päivänä. Muut palaavat viikonlopun jälkeen töihin. Tunnen katkerutta siitä, ettei minulla ole mahdollisuutta nyt siihen. Kaipaan työtäni, työyhteisön tukea ja ihania lapsukaisia, joiden kanssa saan viettää työpäiväni. Haluaisin jonkinlaisen rytmin elämääni. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää on säilyttää päivittäinen rytmi kaikessa toiminnassa. Nyt kaipaan sitä enemmän kuin koskaan. Viime viikolla työllistin itseäni tori.fi- sivustolla ja etsin lapsille suksia, monoja yms. Oli mukavaa, kun oli puuhaa. Keskittymiseni on edelleen lapsenkengissä, joten tuollainen toiminta sopii oikein hyvin tällä hetkellä. Tänään olen yrittänyt hoitaa vakuutuskorvausasioita ja palkka- asioitani/kuntoutustukiasiaani mutta tuntuu, ettei henkilöt, jotka ovat vastuussa tästä, tunnu kokevan suurta tarvetta sille, saanko rahojani vai en. Olen nyt ollut yli kk ilman tuloja, koska asiat ovat paikallaan eikä

 Uusi vuosi. Unelmat toteutuvat. Kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi unelmaksi. Olen avoinna kaikelle positiivisuudelle. Alan urheilla ja tehdä kaikkea, mitä olen kaivannut kuluneiden viiden kuukauden aikana.  En murehdi tulevaa vaan otan asiat myönteisesti vastaan ja etsin kaikesta hyvät puolet. Tai sitten EI, EI, EI. Uusi vuosi vaihtui kovissa kivuissa kaksin pienimmän lapseni kanssa. En ole vuosiin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt uutena vuotena tunsin. Seurani oli loistavaa mutta silti olin yksinäisempi kuin koskaan. Tsemppasin ja hymyilin vaikka sisimmässäni poltteli, särki ja ahdisti. Mietin useamman kerran, olisiko tämä viimeinen vuoden vaihteeni tyttäreni kanssa.  Kyyneleet silmissä sytyttelin tähtisädetikkuja ja katselimme sateessa raketteja. Olin äärimmäisen väsynyt mutta ylpeä,että jaksoin tsempata koko päivän. Sisimmässäni kuitenkin halusin uskoa, että vuoden ensimmäinen päivä olisi hyvä ja kivuton. Heräisin täysissä voimissa aamulla.  Olen koko ajan ollut siinä usko

  Olin pitkään miettinyt, pystynkö ja osaanko nauttia tulevasta joulusta. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen mutta lasten syntymien jälkeen joulusta on muodostunut perheen ja läheisten yhteinen, tärkeä juhla. Olen halunnut luoda lapsille samoja muistoja, joita olen itse lapsena saanut. Joulumme on mennyt aina perinteiden mukaisesti mutta joka vuosi olen lisännyt joulunviettoomme jonkinlaisen modernin twistin. Olen suunnitellut yleensä joulua ajoissa ja hankkinut lahjoja pikku hiljaa piiloon. Tänä vuonna joulun tulo on herättänyt minussa runsaasti pohdiskelua. Olen tuntenut kiitosta siitä, että olen elossa ja saan olla ainakin tämän joulun lasteni kanssa. Saimme jo aikaisessa vaiheessa sovittua, että lähdemme viettämään joulua Keski- Suomeen. Suunnitelmissa oli joulu isommassa porukassa mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi suunnitelmat muuttuivat mutta lumen äärelle kuitenkin pääsimme. Lunta on tulla tupruttanut niin paljon, että vanhimmat ovat lasketelleet mäessä, pienimmä