Aivoinfarkti seuralaisena elämän onnellisina päivinä

 Viimeiset viikot ovat olleet positiivisempia hetkiä. Aurinko on paistanut ja hirmuinen hermosärky ei ole ollut ihan joka päiväistä. Elämän muilla osa-alueilla on ollut itsestä riippumattomia haasteita mutta olen yrittänyt ulkoistaa ne ajatuksistani. Olen tehnyt rajoja moniin asioihin ja pyrkinyt noudattamaan niitä. 

Olen huomannut, että valtava väsymykseni on ollut vähäisempää ja olen pystynyt olemaan hereillä kokonaisia päiviä. Tämäkin on asia, mitä en ennen lottovoittoani olisi mitenkään huomioinut mutta nyt elämän käännettyä onnenpyörää, olen kiitollinen siitä, että jaksan entistä enemmän arjen asioita. Saan pyykit ripustettua ilman taukoja ja jaksan käydä kaupassa ilman, että maailma pyörii päässäni. Fyysisesti jaksan varsin hyvin (kaukana toki tilasta, jossa ennen sairastumista olin) mutta aivojen rasittuessa, mitä ihmeellisimmistä asioista, olen edelleen täysin uupunut. Ajoittain jopa tunnen aivojen huutavan lepoa ja humisevan päässäni hidastamaan tahtia. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja osaan jo olla tekemättä mitään. Armollisuus, mitä kaikki hokevat, on täysin totta kaikessa, mitä tähän sairauteen kuuluu. 

Tällä viikolla sain käytyä optikolla ja ilokseni kuulin, että näköni ei olekaan niin huono, kuin aluksi arvioitiin. Samalla tilasin uudet silmälasit, joita toivottavasti pystyn kasvojeni hermosäryltä pitämään vähän enemmän. Tuo kasvojen hermosärky on pirullinen asia. Oikea puoli kasvoista ei kestä kosketusta ja lasit automaattisesti hipaisevat kasvoja. Taasen ilman laseja en näe riittävän hyvin ja maailma alkaa pyöriä ympärilläni välittömästi. Vaikea yhtälö mutta taasen olen itselleni todennut, että se on pienen pieni murhe elämässäni. Kipuun tottuu vaikka se voimia viekin. Sain myös vihreän valon silmälääkärille ja mahdolliseen silmien korjausleikkaukseen tulevaisuudessa. Toivon niin, että saisin näköni takaisin.

Tänään kävin kaulavaltioimoiden TT- kuvauksissa. Kyseessä oli puolen vuoden kontrolli ja tulokset siitä saan hiihtolomamme jälkeen. Toivon niin, että kaulavaltimon repeämä olisi korjaantunut eikä mihinkään korvaavaan operaatioon tarvitsisi lähteä. Ihmeellisiä oireitahan minulla oli kolmisen viikkoa sitten ja se pelästytti minut toden teolla. Tutkimuksessa minulle tuli flashejä edellisestä TT:stä. En muista lottovoittopäivästäni kovinkaan paljoa mutta sen muistan, että minulle tuossa toimenpiteessä hoettiin, että koeta kestää, älä oksenna. Ja minähän kestin vaikka tuntui, että tutkimiseen meni ikuisuus. En oikeastaan halua muistella tuota päivää mutta aina välillä tapahtumat vyöryvät ajatuksiini ja saan olla onnellinen, että olen elossa ja toipunut näinkin hyvin.

Iloisia asioita on siis tällä viikolla ollut ja osaan nauttia niistä jokaisesta. En voi kuitenkaan todeta, että elämäni olisi nyt ruusuilla tanssimista ja joka hetki onnellisuuden kiljahduksia täynnä mutta osaan nauttia siitä, että aamulla pystyn lähettämään ekaluokkalaiseni kouluun, jaksan ajoittain tehdä kävelylenkkejä ilman, että voin pahoin ja pystyn tekemään ruokaa ja käymään kaupassa ilman apujoukkoja. Osaan tehdä työhakemuksia ja olen saanut kaksi virkaehdotusta. Aika hyvin näin `aivovaurion` saaneelta lottovoittajalta. Olen jaksanut uskoa hyvään ja alkanut nähdä tulevaisuudessa positiivisuutta entistä enemmän. Tänään paistaa aurinko ja olen onnellinen. Ensi viikolla nautin pohjoisen talvesta ja katselen hymyssä suin eteenpäin.

Tiedän, että toiset päivät ovat huonompia kuin toiset mutta tiedän nyt myös, että uskomalla hyvään ja uskomalla itseensä, voi elämä tuntua mukavaltakin. Tietyt tavoitteet ja kriteerit kun asettaa oikealle tasolle, niin onnistumisia tulee ja niistä oppii iloitsemaan. On äärettömän ihanaa syödä ilman,että meinaa tukehtua tai on vapauttavaa pystyä nousemaan rappusia ilman että pitää tukeutua toiseen ihmiseen. En missään nimessä sano, että jokaisen pitäisi jossain elämänvaiheessa kokea jokin suuri vastoinkäyminen mutta kyllä se hemmetin paljon antaa perspektiiviä elämään ja toisten ihmisten aitoon huomioimiseen ja ymmärrykseen. Itselle on tullut myötähäpeää ihmisten todetessa kummallisia lauseita elämän haasteistaan, kun on ollut pahaa ruokaa tai jännittäviä hetkiä yllättäen. Voin vaan todeta, että itseäni ei naurata tippaakaan ihmisten `viattomat toteamukset´...meinasin kuolla jännityksestä, melkein halvaannuin pelosta, tai elämä on niin rankkaa, kun joudun olemaan päivän yksin lasteni kanssa jne. Lähinnä minua naurattaa, miten helppoa toisten elämä on ja toivon vain, etteivät koskaan oikeasti joutuisi kokemaan elämän oikeita kauhuja, sillä he eivät varmasti selviäisi siitä. 

Lopuksi haluan todeta, että me sairastuneet kaipaamme myös tukea ja kannustusta, iloisia viestejä ja ymmärrystä arkeemme. Me emme kuolleet ja se tekee meistä mahdollisesti erilaisen ihmisen mitä aiemmin olimme. Olemme joutuneet selviytymään asioista, joista meidän ei olisi pitänyt selvitä. Kaipaamme silti ihmisiä ympärillemme vaikka emme itse aina väsymykseltämme jaksaisi pitää yhteyttä. Meilläkin on tunteet, joita välinpitämättömyys ja ihmisten ajattelemattomat kommentit satuttavat. Me kuitenkin elämme edelleen ja haasteista huolimatta olemme tässä maailmassa läsnä omina itsenämme, ehkä vain vähän viisaampina, vahvempina ja armollisempina. Olen huomannut, että moni ihminen on alkuhässäkkäni jälkeen kadonnut eikä ole jaksanut tulla käymään luonani. Moni ihmissuhteeni on väistämättä muuttunut tai tullut päätökseen. Toisaalta olen saanut runsaasti lisää ihania, ajattelevia ja ymmärtäväisiä ihmisiä ja heistä olen äärettömän kiitollinen jokaisena päivänä. Olen onnekas. Onnekas, että elän ja hengitän.