Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia. Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni takia ja va

 Maanantai, viikon ensimmäinen päivä. Tunnen itseni tarpeettomaksi varsinkin näin viikon ensimmäisenä päivänä. Muut palaavat viikonlopun jälkeen töihin. Tunnen katkerutta siitä, ettei minulla ole mahdollisuutta nyt siihen. Kaipaan työtäni, työyhteisön tukea ja ihania lapsukaisia, joiden kanssa saan viettää työpäiväni. Haluaisin jonkinlaisen rytmin elämääni. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää on säilyttää päivittäinen rytmi kaikessa toiminnassa. Nyt kaipaan sitä enemmän kuin koskaan. Viime viikolla työllistin itseäni tori.fi- sivustolla ja etsin lapsille suksia, monoja yms. Oli mukavaa, kun oli puuhaa. Keskittymiseni on edelleen lapsenkengissä, joten tuollainen toiminta sopii oikein hyvin tällä hetkellä. Tänään olen yrittänyt hoitaa vakuutuskorvausasioita ja palkka- asioitani/kuntoutustukiasiaani mutta tuntuu, ettei henkilöt, jotka ovat vastuussa tästä, tunnu kokevan suurta tarvetta sille, saanko rahojani vai en. Olen nyt ollut yli kk ilman tuloja, koska asiat ovat paikallaan eikä

 Uusi vuosi. Unelmat toteutuvat. Kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi unelmaksi. Olen avoinna kaikelle positiivisuudelle. Alan urheilla ja tehdä kaikkea, mitä olen kaivannut kuluneiden viiden kuukauden aikana.  En murehdi tulevaa vaan otan asiat myönteisesti vastaan ja etsin kaikesta hyvät puolet. Tai sitten EI, EI, EI. Uusi vuosi vaihtui kovissa kivuissa kaksin pienimmän lapseni kanssa. En ole vuosiin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt uutena vuotena tunsin. Seurani oli loistavaa mutta silti olin yksinäisempi kuin koskaan. Tsemppasin ja hymyilin vaikka sisimmässäni poltteli, särki ja ahdisti. Mietin useamman kerran, olisiko tämä viimeinen vuoden vaihteeni tyttäreni kanssa.  Kyyneleet silmissä sytyttelin tähtisädetikkuja ja katselimme sateessa raketteja. Olin äärimmäisen väsynyt mutta ylpeä,että jaksoin tsempata koko päivän. Sisimmässäni kuitenkin halusin uskoa, että vuoden ensimmäinen päivä olisi hyvä ja kivuton. Heräisin täysissä voimissa aamulla.  Olen koko ajan ollut siinä usko

  Olin pitkään miettinyt, pystynkö ja osaanko nauttia tulevasta joulusta. En ole koskaan ollut erityisen jouluihminen mutta lasten syntymien jälkeen joulusta on muodostunut perheen ja läheisten yhteinen, tärkeä juhla. Olen halunnut luoda lapsille samoja muistoja, joita olen itse lapsena saanut. Joulumme on mennyt aina perinteiden mukaisesti mutta joka vuosi olen lisännyt joulunviettoomme jonkinlaisen modernin twistin. Olen suunnitellut yleensä joulua ajoissa ja hankkinut lahjoja pikku hiljaa piiloon. Tänä vuonna joulun tulo on herättänyt minussa runsaasti pohdiskelua. Olen tuntenut kiitosta siitä, että olen elossa ja saan olla ainakin tämän joulun lasteni kanssa. Saimme jo aikaisessa vaiheessa sovittua, että lähdemme viettämään joulua Keski- Suomeen. Suunnitelmissa oli joulu isommassa porukassa mutta vallitsevan koronatilanteen vuoksi suunnitelmat muuttuivat mutta lumen äärelle kuitenkin pääsimme. Lunta on tulla tupruttanut niin paljon, että vanhimmat ovat lasketelleet mäessä, pienimmä

Joulu lähestyy. Sosiaalisessa mediassa näkee kuvia kauniista kodeista. Ihmiset kirjoittavat, mitä kaikkea ovat hankkineet ja miten suunnittelevat upeaakin upeampia ruokia tulevaan joulupöytään. Kaikki näyttää täydelliseltä. Katselen kuvia ja luen tekstejä. Tykkään useista kuvista ja laitan kehuvia kommentteja, sillä se on mielestäni ystävällistä. Olen iloinen ihmisten onnellisuudesta ja ilosta. Edes korona ei näy ihmisten päivityksistä muuta kuin jaettujen uutisotsikkojen kautta. Kaikkialla näkyy rakkaus ja onni.  Itse olen väsynyt. Yritän saada itseäni toimimaan ja laittamaan myös meidän jouluamme. Odotan buustia, jonka avulla jaksan taas toimia. Se tulee, kun sen aika on. Tiedän, että tässä sairaudessa ei voi pakottaa itseään toimimaan väkisin.  Mietin, kehtaanko vielä nukkua hetken. Olenhan jo nukkunut 10 h yöunet ja edelleen tarvitsisin unta. Tämä fyysinen väsymys on niin suurta etten osaa sitä edes kuvailla. Sitä on mahdotonta käsittää, ellei ole kokenut samaa. Odotan ja pelkään j

  Kulunut viikko on ollut yhtä taistelua.Suurin taistelu on ollut itseni kanssa.Itsensä tsemppaaminen jatkamaan vastoinkäymisissä ja niistä selviytymisessä on ollut päivien sana. Olen taistellut taloudellisen tilanteeni puolesta ja saanut ihanalta järjestöltä apua ja itkenyt ihmisten hyvyyden vuoksi.Ihmisten pinnallisuus ja itsekkyys poistui hetkeksi maailmastani. Mietin pitkään,miten toiset ihmiset auttavat tuntemattomia mutta eivät näe lähipiirissä olevaa selviytymistaistelua. Itse aion jatkossa auttaa apua tarvitsevia ja antaa henkistä tukea ihmisille, jotka sitä tarvitsevat. Olen taistellut jaksamisen kanssa.Henkisiä voimavaroja minulla on mutta kuntoutuminen on vienyt  runsaasti fyysisiä voimiani. Kuntoutuminen on pysähtynyt.Edistymistä ei ole tapahtunut.Tunnen itseni puupölkyksi,joka ei pysty noudattamaan aivojen antamia ohjeita.Silmäsärky on palannut ja alaraajan turvotus kasvanut. Särky on jatkuvaa hermosärkyä joka puolella kroppaa ja särky vaikuttaa kaikkeen toimintaani.Tuntuu

 Hengitän . Hengitän syvään. Katselen ympärilleni. Ihmettelen. Joko tämä oli tässä. Ei enää uusia päätöksiä. Ei muutoksia. Ei uutta paperityötä. Ei lomakkeita. Enpä usko, eiköhän kohta tule taas uusi muutos, uusi päätös ja uusi murhe. Jälleen kerran ihmettelen, miten sairastuneen pitää selvitä kamalasta byrokratiaviidakosta. Miten aivovamman, aivovaurion tai aivoihin kohdistuneen muutoksen kokenut pystyy suoriutumaan yksin kaikesta tästä ylimääräisestä taakasta kaiken muun muutoksen keskellä. Olen koko syksyn yrittänyt selviytyä sairauden tuomien muutosten kanssa. Olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti myös niinä ei niin positiivisina hetkinä. Olen keskittynyt lapsiini ja paranemiseeni. Minulla on ollut upea pieni tukiverkko, joka on päivittäin auttanut minua ja vähän laajempi tukiverkko, joka on säännöllisesti tukenut. Siitä olen äärettömän kiitollinen heille. En ole miettinyt aktiivisesti taloudellista tilannettani vaikka se onkin takaraivossa jyskyttänyt säännöllisesti. Olen vain