Lottovoittona aivoinfarkti- kun elämä pysähtyy ja alkaa uudelleen

 Sairastumiseni jälkeen minulla oli suuri into kuntoutua ja saavuttaa kaikki tavoitteeni mahdollisimman nopeasti. Halusin palata normaaliin niin pian kuin mahdollista. Halusin olla selviytyjä. Nyt kahdeksan kuukautta tapahtuneesta elämäni on mennyt uuteen uomaan missä normaali on menettänyt merkityksensä. Olen tuskastunut tähän sairauteen, joka on vienyt minulta niin paljon tärkeitä asioita. Joka aamu herään kuulostellen, mikä paikka tuntuu miltäkin. Yleensä aamuisin en tunne jalkaani enkä kättäni. Ne vain ovat kiinni ruumiissani. Onnekseni aivot lähettävät käskyjä edelleen raajoihini ja raajat tottelevat. Olo on kuitenkin hyvin aavemainen. Kehitystä ei ole tapahtunut pitkään aikaan sillä saralla, päinvastoin tuntuu, että takapakkia on tullut. Väsymys on palannut ja mieliala vaihtelee. Kovat hermosärkylääkkeet ovat auttaneet hermokipuun mutta tuoneet lieveilmiöitä mukanaan ja nyt mietitään, olisiko parempi poistaa tai vaihtaa tuo lääke. Silmän hermosärkyyn lääkkeet eivät ole vaikut...

 Elämä muuttui, sen olen hyväksynyt melko hyvin. Mennyttä ei saa takaisin ja eteenpäin on mentävä vaikka tie onkin täynnä kuoppia. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, hyväksymään vajavuuteni ja kipuni. Olen huomannut olevani sinnikkäämpi kuin uskoinkaan. Elämänhaluni on tullut takaisin entistä voimakkaampana. Olen sairauteni kautta oppinut paljon asioita, joihin en muuten olisi varmasti koskaan saanut kosketuspintaa. Haluni auttaa muita on vahvistunut ja minulla on runsaasti suunnitelmia tulevaisuuteni varalle.Mutta... Olen myös huomannut pelkääväni uusia asioita. Pelkään lasteni menettämistä entistä enemmän. Pelkään kuolemaa. Pelkään uutta kohtausta tai aneurysman repeämistä. En saa pelkoa näistä asioita poistumaan vaikka kuinka järjellä yritän asioita ajatella. Elän epävarmuudessa, joka vahvistaa pelkoa. Huomaan olevani se pessimistinen ihminen, joka ei näe asioissa iloa ja kauneutta. En ole enää se iloinen työntekijä, joiden positiivisuudesta toiset saavat voimaa. Minulta on viet...

 En ole pystynyt kirjoittamaan pitkään aikaan. Elämä on heittänyt minua mädillä omenoilla taas olan takaa.Olen yrittänyt väistellä mutta onnistumatta.Elämä tuntuu epäreilulta. Tänään tuli 7kk lottovoitosta.Voin hyvin.Omassa mittakaavassani. Vasen puoleni on edelleen tunnoton mutta minä hallitsen sitä eikä se minua. Väsymys on ollut vähäisempää. Taisteluhenkeni vääryyttä vastaan on  nousussa. Olen uhmannut kaikkia todennäköisyyksiä ja laskin laskettelurinnettä,hiihdin ja luistelin. Kaikella oli toki seurauksensa ja hermosäryt ottivat valtaa kropasta.Se ei kuitenkaan haitannut.Olin saavuttanut sen mistä haaveilin vielä pari kuukautta sitten. Ja sitten puolivuotistarkastuksessa...pam. Hyvältä näyttää...mutta.... Hymyssä suin otin kaiken vastaan.Esitin reipasta lääkärille. Olin iloinen ja hymyilevä aina siihen asti kun suljin sairaalan ulko-oven. Silloin kaikki tuska vyöryi ylitseni.Kysymyksien tulva päässäni otti vallan.Pahimpana päässä jyskytti huoli,mitä jos kuolenkin.Mitä jos ...

 Viimeiset viikot ovat olleet positiivisempia hetkiä. Aurinko on paistanut ja hirmuinen hermosärky ei ole ollut ihan joka päiväistä. Elämän muilla osa-alueilla on ollut itsestä riippumattomia haasteita mutta olen yrittänyt ulkoistaa ne ajatuksistani. Olen tehnyt rajoja moniin asioihin ja pyrkinyt noudattamaan niitä.  Olen huomannut, että valtava väsymykseni on ollut vähäisempää ja olen pystynyt olemaan hereillä kokonaisia päiviä. Tämäkin on asia, mitä en ennen lottovoittoani olisi mitenkään huomioinut mutta nyt elämän käännettyä onnenpyörää, olen kiitollinen siitä, että jaksan entistä enemmän arjen asioita. Saan pyykit ripustettua ilman taukoja ja jaksan käydä kaupassa ilman, että maailma pyörii päässäni. Fyysisesti jaksan varsin hyvin (kaukana toki tilasta, jossa ennen sairastumista olin) mutta aivojen rasittuessa, mitä ihmeellisimmistä asioista, olen edelleen täysin uupunut. Ajoittain jopa tunnen aivojen huutavan lepoa ja humisevan päässäni hidastamaan tahtia. Olen oppinut k...

 Kulunut viikko on tuonut taas esille tämän sairauden vaihtelevuuden ja vaikutuksen mielialoihin. Olen jo aiemmin pohtinut sitä, miten pienistä asioista on oppinut iloitsemaan. Nyt olen pohtinut juuri näitä pieniä ilon pilkahduksia kaikkien näiden haasteiden keskellä. Puoli vuotta on mennyt nopeasti ja jokapäiväiset yllätykset ovat myllänneet maailmaani melkoisesti. Välillä on tuntunut siltä, että olen jäänyt painavan kiven alle, josta ei ole pois pääsyä. Toisinaan olen huomannut hymyileväni, kun aurinko on paistanut ikkunasta kasvoihini ja olen tuntenut eläväni kaikesta kokemastani huolimatta. Tällä hetkellä olen kovassa flunssassa.Sain ajan koronatestiin ja matkalla sinne, huomasin hymyileväni, kun ajattelin, että tämäkin retki olisi voinut olla ihan toisenlainen. Ajoin itse autolla testiin ja sitä en olisi vielä muutama kuukausi sitten voinut kuvitellakaan. Tunsin täydellistä vapautta ajaessani muiden keskellä, Helsingissä. Asia, joka on aiemmin ollut itsestäänselvyys mutta nyt ...

  Tämä on taas postaus, joka tuo esille aivoinfarktin tuoman katkeruuden, kivun ja jatkuvan vitutuksen. En suosittele lukemaan, ellei halua ahdistua. Päivät vain ovat joskus äärettömän kurjia, kivuliaita ja epätoivoisia. Hyvän päivän jälkeen näköjään tulee AINA huono päivä. Ärsytystä lisää lehtien lööpit ja kirjoitukset: Olen päättänyt olla elämäni kunnossa, Riitta alkoi urheilla ja elämä on nyt täydellistä, Olen niin onnellinen, kun olen päättänyt olla onnellinen. Miksei koskaan kirjoiteta meistä, elämän haasteiden keskellä olevista ihmisistä?Meistä, joita ei näy saleilla hienoissa trikoissa? Meistä, jotka ponnistelemme arjen haasteissa mutta emme edistykään toivotulla tavalla? Mekin olemme olemassa. Minäkin päätin olla elämäni kunnossa 45-vuotiaana ja olinkin todella hyväkuntoinen. Treenasin 4-6- kertaa viikossa ja kilpaurheilupohja oli taustalla. Miten kävikään...kaulavaltimo repesi ja olen elämäni paskimmassa kunnossa ja ikuisesti tuomittu kipuilemaan. Tiedän, pitää olla positi...

Perjantai, jippii, viikonloppuvapaat alkavat. Ei, kun enhän mä ole töissä. Eli perjantai onkin mulle sama päivä kuin tiistai tai keskiviikko. Herään. Analysoin, mihin tänään sattuu. Totean, että tasapaino ei taaskaan toimi. Pää särkee ja lihaksisto kramppaa. Perussettiä nykyään ja sitten pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti ja nauttia joka hetkestä.  Nauti nyt, kun joka paikka kehossa huutaa apua ja mitään ei ole tehtävissä. Positiivisuus ei toimi mulla ainakaan tällä hetkellä. Onnekseni en siis ole töissä, jossa positiivinen pedagogiikka on valloillaan ja kaikki nähdään ruusunpunaisten lasien läpi. Aikoinaan työkaverit totesivat, että olen aina niin positiivinen ja iloinen ja saan muutkin nauramaan.  Ennen kaikki oli toisin, kuten Mielensäpahoittaja toteaa. Tai ehkä ammattiminäni on se positiivinen auttaja ja kaikkien kuuntelija. Tavallaan kaipaan sitä roolia. Tällä viikolla oloni heikkeni radikaalisti. Ystävät kehottivat menemään lääkäriin. En halunnut mennä lasteni ta...