Kohta 10 kk sairastumisesta;valoa tunnelin päässä?

 En ole jaksanut kirjoittaa blogiani muutamaan kuukauteen. Se on vain jäänyt arjen haasteiden taakse. Kirjoittaminen ja sanojen tuottaminen ei ole ollut samalla tasolla kuin aiemmin ja siksi en ole jaksanut pinnistellä aivoillani turhaa tekstiä. Rakas ystäväni kysyi minulta muutama päivä sitten, että koska kirjoitan jälleen. Nyt on se hetki. Musiikki terapeuttisena taustalla ja fiilis korkealla. On aika olla jälleen kirjoittaja, pohdiskelija ja haaveilija.

Ensi viikon perjantaina tulee 10 kk infarktista. Päivästä, joka on piirtynyt visuaalisesti muistiini ja palaa säännöllisen epäsäännöllisesti verkkokalvolleni. Viimeksi eilen puhuin tuosta elämäni muuttaneesta päivästä, niistä hetkistä, jotka muistan. On ehkä hyväkin, että ajan kanssa osa asioista on unohtunut, jäänyt taka-alalle. Pelko on myös helpottanut. En enää päivittäin pelkää kuolevani. Päiväni täyttyvät erilaisten kipujen sietämisessä ja tulevaisuudesta varovasti haaveillessa. Olen tullut pessimistisemmäksi ja usein mietin, jäänkö sellaiseksi ihmiseksi, joka on katkera elämän jatkuvista vastoinkäymisistä vai opinko näkemään valoa tunnelin päässä kuitenkin? Olen yrittänyt henkimaailman, enkeleiden, kivien ja energioiden kautta nähdä elämän opetusta kokemuksissani mutta en siltikään pysty ymmärtämään, mitä minulle halutaan opettaa jatkuvilla vastoinkäymisillä. Olen mielestäni oppinut jo varsin paljon. En pidä asioita itsestäänselvyytenä, rakastan lähimmäisiäni viimeiseen asti, en kaipaa mammonaa ollakseni onnellinen. Olen karsinut itselleni negatiivista energiaa tuovat ihmiset. Olen oppinut elämään pikku askelin hetkessä ja nauttimaan siitä jo melko usein. Mitä vielä minulle opetetaan? Olen käynyt niin pohjalla, kuin voi käydä sekä taloudellisesti että terveydellisesti. Viimeiset 10 vuotta elämästäni on ollut tuskan ja piinan sietoa ja siitä selviytymistä. Haluan uskoa, että tunnelin päässä on valoa.

10 kk infarktista...uusi elämä haasteineen kolmen lapsen kanssa. Ympärilleni on kasvanut upea verkosto ihanista ihmisistä, jotka eivät ole unohtaneet minua hädän hetkellä, ovat auttaneet minua arjen haasteissa sekä luoneet uskoa, että selviydymme tästäkin piinasta. Tämä upea verkosto on muodostunut ihmisistä,joiden kanssa en välttämättä ole ollut tekemisissä paljoakaan aiemmin mutta jotka ovat tunnetasoltaan enkelien kaltaisia ihmisiä ja eivät ole jättäneet minua ja lapsia yksin vaikka välillä itsellä ei olekaan ollut voimia tavata tai jutella. Minna, Marja, Mervi,Tiia, Inka, Niina, Rania ovat konkreettisesti ja mentaalisesti olleet tukena. En tule koskaan unohtamaan teidän apuanne. Tämän lisäksi enkeliksi muodostunut äitini, sisareni, lapseni ja miesystäväni sukuineen ovat olleet apunani jokainen tunti, minuutti sekä sekunti vain olemalla turvasatamani. Myös monet muut ystäväni ovat olleet henkisesti tukenani vaikka eivät fyysisesti lähellä asukaan ja koronan takia emme ole pystyneet näkemään... Sannis, Riikka, Lettu ja sukulaiset muutamia mainitakseni. Valtava tukiverkkoni, vertaistuki- ihmiset facen ryhmissä ovat olleet suuri voimavara selviytymiseeni. Olen voinut purkaa tuskaani takapakeista ja tuntemuksistani vertaistukiryhmissä eikä kukaan ole tuominnut minua. Ja tässä minä olen, ulkoisesti melko samanlaisena mutta sisäisesti täysin myllerrettynä ja uudelleen rakentuneena. 

Olen päättänyt palata syksyllä töihin. Palaan vanhaan virkaani, sillä uuden viran kanssa olisi voinut tulla haasteita, jos en olisikaan voinut tehdä täysipainoisesti töitä syksyn jälkeen. Uusia tuulia voi katsoa sitten taas myöhemmin mutta palaan omaan paikkaani ihan mielelläni. Olen jo käynyt paikan päällä moikkaamassa lapsukaisia ja aikuisia ja olen saanut kokea olevani toivottu ja kaivattu. Se antaa valtavasti voimia tulevaan. Työkaverini ovat ihania ja sydämmellisiä ja uskon, että sillä on voimaa antava vaikutus kaikkeen tulevaan työelämässä. Olen jo innoissani suunnitellut tulevia oppitunteja ja rakentanut struktuuria. On vaikea pysyä aloillaan, kun into palata töihin on niin kova. Pomoni onneksi on ihana ja on toppuutellut minua, jotta varmasti jaksan sitten syksyllä. Olen myös hakenut opiskelemaan, kuten itselleni on tyypillistä, ja odotan, miten sen suhteen käy. En usko pääseväni, sillä aivoni osaavat tuottaa minulle normaalia enemmän haasteita, enkä koe olevani vielä täysin oma itseni mutta jos satun opintoihin pääsemään, otan ne innolla vastaan työn ohella. 

Olen myös koettanut saada itseäni fyysisesti vahvemmaksi sillä uskon sen auttavan myös mentaalisesti. Olen viikoittain jatkanut juoksuharrastustani ja tänäänkin juoksin 10 kilometriä. Kuntosalille toivon pääseväni heti kun tasapainoni ja näköni on siinä kunnossa, että pärjään siellä. Silmäni hermosärky on jatkunut koko tämän 10 kk ja se aiheuttaa edelleen haasteita tasapainoon ja väsyttää aivojani melko paljon. Kävin silmäleikkauksessa viikko sitten ja olen nyt toipumassa siitä. Toivon, että näköni saataisiin sellaiseksi, etten joudu hermosärkyä tuottavia laseja enää käyttämään. Kuukauden kuluttua selviää, onko tämä asia saatu tasapainoon. Jotta ei tulisi kuvaa, että tuosta vaan on infarkti lähtenyt ja elämä hymyilee niin, todettakoon, että fyysisesti en ole mennyt eteenpäin enää pariin kuukauteen. Se on masentavaa mutta pitää olla realisti. Kaikista ei tule supersankareita. Lähelle sitä pääsee ja oman elämänsä sankariksi toivottavasti joskus.

Fyysisesti siis toipumiseni on hidastunut eikä suuria parantumisia ole tullut enää. Kaikki kuntoutukseni lopetettiin, sillä niistä ei ole koettu olevan enää merkityksellistä hyötyä. Missä vaiheessa siis olen? Saanko sanoa, että olen pettynyt, jos edistymistä ei tapahtuisi enää? Niin moni toteaa minulle, että pitäisi olla kiitollinen, kun olen näin hyvässä kunnossa ulkoisesti. Tämä on ehkä kamalin lause, mitä infarktin sairastaneelle minälle voi sanoa. Pitäisi siis olla onnellinen, että sain infarktin mutta en kuollut tai jäänyt laitoshoitoon. Kyllä, olen kiitollinen siitä mutta en infarktista. En sen tuomista asioista elämääni. Vihaan tätä sairautta. Tämä on hiljaista kitumista päivä toisensa jälkeen. Tämä on jatkuvaa tsemppaamista ja itsensä ylisuorittamista. Tämä on kipua ja kipua päivästä toiseen. Tämä on taloudellinen umpikuja yksinhuoltajan elämässä. Tämä on itsetunnon ja oman ruumiinkuvan alenemista ja ahdistusta. Tämä on sairaus, jota ei lääkkeillä hävitetä, paranneta tai poisteta. Tämä on ja pysyy. Toki 15 lääkettä,jotka syön päivittäin, auttavat minua selviytymään arjesta. Nimenomaan selviytymään, sillä sitä tämä on. Selviytymistä aamusta iltaan. Mutta tietysti olen onnellinen kaikesta siitä hyvästä, mitä minulla on. Ihmisistä ja musiikista. Olen kiitollinen lapsista ja rakkaudesta. Olen kiitollinen toisesta mahdollisuudesta mutta miksi en olisi saanut elää sitä ensimmäistä elämääni, missä olin hyvä työssäni, sain urheilla ja kokea adrenaliinin huippuja, sain matkustella ja ajaa autoa juuri niin paljon kuin halusin, sain kokkailla keittiössä ilman pelkoa levyjen päälle jäämisestä, sain nähdä silmilläni luonnon kauneutta ja kokea sitä ilman kipuja. Sain nukahtaa juuri silloin kuin halusin eikä lääkkeet vienyt minulta pois aikaa. Nyt jatkan elämääni kipujen, vasemman puolen tunnottomuuden kanssa, oikean puolen kasvojen ja erityisesti silmän hermosäryn kanssa, kylmä- kuumatunnon puutoksen sekä jalkojen jatkuvan turvotuksen kanssa. Tasapainoni ei toimi normaalilla tavalla ja katsominen olan yli meinaa kaataa minut. Nielemisvaikeudet haastavat minut viikoittain, kun olen kuormittanut aivojani liikaa, kirjojen lukeminen ei vieläkään onnistu, autolla ajaminen on kuin vuoristorataa ilman jarruja, hermosäryt raajoissa haastavat minua viikoittain, muistini ei toimi ja unohdan sanoja tai sanon niitä väärissä tilanteissa, olen poissaoleva ja unelias. Väsyn helposti ja tulen vihaiseksi turhistakin asioista. Olen vieras itselleni, kiitos lääkkeiden ja kipujen. Mutta minä tsemppaan. Useimmat näkevät minut usein iloisena ja hymyilevänä, vitsailevana ja reippaana. Sitä olen aina, kun jaksan mutta muut ajat, yksin, olen ihan jotain muuta. 

Kaikesta huolimatta, tänään on hyvä päivä. Aurinko paistaa. Sain urheiltua ja kirjoitettua tätä blogia. Sain aamulla herätä rauhassa ja tuntea kahvin tuoksun. Lukea lehteä ja nähdä ihanan esikoiseni lehden sivulla kauniimpana kuin koskaan. Tänään olen saanut tuntea olevani rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Olen onnellinen. Nämä elämän pienet hetket. Ne säilön sydämeeni enkä päästä pois. Pidän tiukasti kiinni kaikista, jotka koskettavat sydäntäni. Heidän puolestaan olen valmis taistelemaan ja suojelemaan. Tärkein kaikista on kuitenkin rakkaus. Se ei häviä vaikka kaikki muu katoaisikin. Rakkaus, valo tunnelin päässä!

...taustalla alkoi soida Chisun yksinäisen keijun tarina... pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa, että kaikki ei aina ole sitä, miltä ulospäin näyttää... Rakkaus ja tuki!