Elämän pohdiskelua syksyn tuulissa...

 "Syksy saapuu vieraaksemme, me vain täällä elelemme. Eipä ole hätää meillä syyskuussa syntyneillä."

Tuli Uppo- Nallen syyskuun runo mieleen osittain. Aivot eivät jaksaneet muistella tarkemmin sitä että, menikö loru oikein. Olisipa ihanaa, jos ei olisi murhetta ja haastetta tässä syyskuussa. Huomasin, että kohta ylitän AVH- liiton nuorien sairastuneiden iän ja kuulun sitten normaali- ikäisten joukkoon. Hassua, miten itsestä ei tunnu vieläkään "vanhalta" vaikka ikää tulee taas vuosi lisää. Poikani kanssa katsottiin eilen yhtä formaattia televisiosta ja sain pitkästä aikaa teiniltäni positiivista palautetta, kun ei uskonut minua  lähes samanikäiseksi kuin ohjelmassa olevia henkilöitä. Pitänee ottaa ilona teinin palaute vastaan.

Olotilani on kohentunut hitusen verran aiemmasta ja olen eilen ja tänään ollut vähän liikkelläkin. Ulkona oleminen tosin rasittaa näköä ja liikkuminen on haastavaa, kun keho haluaa jatkuvasti kaatua toiselle puolelle ja en tunne laisinkaan vasenta alaraajaani. Silmien nystagmus haittaa myös omalta osaltaan oloa ja tuottaa pahoinvointia jatkuvasti. Olen kuitenkin päättänyt käydä ulkona nyt päivittäin ja yrittänyt sivuuttaa olotilani. Lukeminen ei vieläkään onnistu kunnolla, kun kirjaimet haluavat hyppiä riviltä pois. Kirjoittaminen koneella onnistuu mutta kynätyöt ja kännykällä näpyttely ovat vielä hitaita hienomotoriikan haasteiden takia. Päivä kerrallaan, niin minä jatkuvasti hoen itselleni. Toisinaan se onnistuu ja toisinaan ei. 

Tänään sain taas lisää pohdittavaa, kun kävin Rosen- terapeutillani. Hänen kykynsä lukea kehon kokemia asioita on häkellyttävää. Esille nousi runsaasti asioita, joita en ole ehtinyt ajatella pitkään aikaan. Sain myös kokemuksen, että ehkä kehoni ja mieleni on nyt viimein valmis käsittelemään ja avautumaan asioille. Ehkä vuosien taakat ja haasteet vihdoin alkavat löytää oikeita reittejä poistuakseen kehostani. Nyt puhun siis mielen haasteista enkä niinkään aivoinfarktin tuomista haasteista. Minullehan on moneen kertaan sanottu, että kehoni antoi periksi kaikelle piinalle ja siksi kaulavaltimo äkillisesti repesi ja kehoni  luovutti. SAnottiin myös, että nyt viimeinen kehoni romahtaminen johtui aivojen liiasta rasittumisesta. On siis kuitenkin rohkaisevaa huomata, että ehkä jossain vaiheessa pääsen asioista perille ja pystyn jäsentämään niitä entistä paremmin. Sain myös palautetta, että osaan analysoida ja pohtia kokonaisvaltaisesti asioiden merkityksiä elämässäni ja niiden tuomia haasteita keholleni ja mielelleni. Paljon pohdittavaa mutta jostain on aloitettava. Sain myös kannustusta siihen, että vaikeat lapsuuden pelkokokemukset ja aikuisuuden piinaavat kokemukset on ehkä vihdoin hallittavissa ja selätettävissä. Olen kuulemma valtavan hurjia asioita kokenut elämäni varrella. Ehkä niin onkin mutta en ole asioita liiemmin ajatellut, kun on ollut vain selvittävä elämästä ja ne ovat aina olleet osa minua. Nyt on siis lisättävä, ettei tule vääriä käsityksiä, että lapsuuteni koti ja perhe on ollut aivan huippuluokkaa ja kyse on sairauden aiheuttamista kokemuksista lapsuudessani. Olen ollut eräänlainen "koekaniini" aikanaan leikkausteni suhteen ja siinä sivussa saanut kokea paljon epämiellyttäviä ja lapsen ymmärrykselle liian haastavia ja pelottavia asioita. Onneksi minulla on olleet maailman turvallisimmat vanhemmat, joiden avulla olen aina selvinnyt asioista. Jossain tuolla kehossani ne kokemani asiat kuitenkin ovat ja vaikuttavat omaan elämääni vaikka sitä en aina tiedostakaan. Olen vahva ja tiedän sen. Olen myös hauras ja herkkä. Ja tämän aivotapahtuman jälkeen herkkyys on noussut merkittävästi esillle  omassa elämässäni.

Elämä on kyllä jännä juttu. Jokainen elää sitä omalla energiatasollaan ja rakennusaineillaan. Harvat tulevat pohtineeksi elämäänsä sen kummemmin vaan se jokseenkin soljuu eteenpäin. Toiset meistä taas analysoivat kokemuksiaan säännöllisesti ja pyrkivät löytämään mahdollisimman kokonaisvaltaisia keinoja oppia lisää ja kehittyä ihmisenä. Siinä vaiheessa, kun elämä heittää äkillisen traumakokemuksen kehiin, joutuvat myös ne ihmiset pohtimaan valintojaan ja tulevaisuuttaan mutta aina ihmiset eivät opi siitäkään. Itselle on aina ollut erityisen tärkeä kasvaa ihmisenä ja huomioida toiset ihmiset. Olen jo pitkään halunnut puolustaa heikompia ja nähdä jokaisessa ihmisessä arvokkuutta ja hyvää. Nyt oman elämän haasteet ovat tuoneet minut siihen heikompiosaisten ryhmään ja olen saanut huomata, että toiset ihmiset ovat häipyneet kauemmaksi kuin vierastaen minua ja toiset taasen tulleet lähemmäksi tarjoten tukeaan. Itselle on tapahtunut paljon kasvua mutta olen silti edelleen matkalla. Itsemyötätunto on sana, jota hoetaaan ja sitä yritän edelleen itselläni kehittää. Olen myös viimeisten viikkojen aikana joutunut myöntämään, että minusta ei tässä kunnossa enää ole nykyiseen työhöni ja saanut sen seurauksena uuden suunnan tavoitteilleni. Haluan jatkossa keskittyä auttamaan toisia ja tuoda omaa kokemustani aivoinfarktin ja muiden elämässäni kokemien asioiden osalta esille. Haluan jatkossa toimia vertaistukihenkilönä että kokemusasiantuntijana. Toivon myös pystyväni hyödyntämään kirjoittamisen lahjaa jatkossa ja saada sillä saralla unelmani toteutuneeksi. Aikaa olen antanut itselleni näiden asioiden saavuttamiseksi loppuelämäni, joten minulla ei ole kiire mihinkään. 

On tärkeää kokea olevansa rakastettu ja tärkeä. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä lähelleen ollakseen onnellinen. On myös äärimmäisen tärkeää kokea olevansa tarpeellinen. Työkyvyn menettänyt ihminen menettää valtavan osan itsestään. Oman minuuden rakentaminen sairastumisen jälkeen on valtava vuori, jota tarpoessa tulee useamman kerran horjahtaneeksi alaspäin mutta kipuamista on vain jatkettava. Läheisillä on valtava merkitys sairastuneen parantumisessa ja omanarvontunteen uudelleenrakentamisessa. Pelkkä kuunteleminen on jo paljon. Sairastunut ihminen ei tarvitse aina neuvoja ja ohjeita. Riittää kun toinen on läsnä, antaa aikaansa ja kuuntelee. On pystyttävä kuuntelemaan myös ne kamalat asiat, mitä sairastuneen mielessä ja äänessä tulee esille. On annettava purkaa pahaa oloa ulos. On oltava vahva. Me sairastuneet olemme äärimmäisen vahvoja mutta tarvitsemme silti toisia ihmisiä oman elämän uudelleen rakentamiseen. Toisinaan on vaikea olla positiivinen ja mielestäni on ihan luonnollista tuntea vihaa ja katkeruutta. Kukaan muu ei voi samaistua tähän kuin saman asian kokenut mutta kuunnella voi aina. Sitten toisinaan meillä on hyviä päiviä ,kun unelmat ja haaveet ovat pinnalla ja uskallamme tavoitella uusia asioita. Niistäkin toisten on hyvä ottaa kiinni ja tulla haaveisiin mukaan kannustajana. Elämä ottaa ja antaa. Itselle tärkeintä on pysyä hengissä. Siinä läheiset ovat merkittävässä asemassa. Muistakaa kysellä toistenne kuulumisia. Pienikin huomioiminen arjessa voi kantaa todella pitkälle. Näyttäkää toiselle, että välitätte.

Ihanaa syksyä kaikille.