11kk sairastumisesta ja pohdiskelua elämän tärkeistä asioista

 Tällä viikolla tulee täyteen 11 kk aivorungoninfarktistani, kaulavaltimon dissekaatiosta, tapahtumasta, joka muutti minut, elämäni ja tulevaisuuteni. Asia, jonka hyväksyminen ei edelleenkään ole minulle helppoa. Asia, joka saa minut vihaiseksi sekä surulliseksi. Miten olisin voinut välttää tapahtuneen? 

Viime viikkoina olen joutunut itsesäälin kehään. Olen todennut, että olen asian kanssa yksin enkä varmasti pysty kaikkea kokemaani jakamaan eikä ole tarvekaan. Olen säälinyt itseäni kaikesta kokemastani, elämäni haasteista ja sekä tulevaisuudesta. Toisten porskuttaessa eteenpäin, on oma maailmani pysähtyneessä tilassa. Kaipaisin valtavasti kannustusta, tukea ja tunnetta, että olen rakastettu kaikesta huolimatta. Kuuntelen ihmisten onnenpirskahduksia ja tavallista perusarkea kateellisena. Minä, joka en koskaan ajatellut tuntevani näin. Olen täynnä vihaa mutta samalla armollisuutta itseäni kohtaan. Olen pysähdyksissä, jumissa, loukussa. Odotan jotakin ihmeellistä taikaloitsua, jolla vapaudun kaikesta taakastani. Olen hakenut apuja sekä enkeleiltä että terapeuteilta mutta mitään ihmeparantumista tai lapseni tilanteen helpottumista ei ole tullut eteeni. Koen, että kukaan ei näe minua kunnolla. Olen näkymätön.

Haluaisin jo jatkaa matkaa eteenpäin. Haluaisin liikkua ja touhuta kuten aiemmin. Iloita siitä, että pääsen urheilemaan ja käymään kaupassa ilman kamalaa huimausta ja tasapainon horjumista. Haluaisin kokea päivän ilman murheita ja haasteita. Olisin kiitollinen jo siitä, että saisin tietää asioiden järjestyvän. On kuitenkin vaikea uskoa ja ajatella positiivisesti. Olen niin monta kertaa pettynyt ja jäänyt yksin tuleen, palanut ja haavoittunut. Olen aina noussut tuhkasta mutta jotain on mennyt rikki. En enää uskalla nauraa tai tuntea. Kaikki kuitenkin katoaa, jos uskallan hengähtää. 

Kuulostaa kamalalta ja sitä se onkin. En toivoisi tilannettani kenellekään hyvälle ihmiselle. On vaikea selittää omia tunteita ilman, että toiset kokevat sääliä tai ajattelevat minun olevan masentunut. Elämäni nyt vain on tällaista paskaa, selviytymistä päivästä toiseen. Ja kyllä, olen kiitollinen liikuntakyvystäni ja kaikesta mitä en lopulta menettänyt mutta olisin vain toivonut asioiden jo helpottuvan. 

Moni valittaa arjessaan siivouksesta, kiireestä, pesemättömistä pyykeistä tai lasten valvottamisesta. On raskasta nousta töihin ja kuskata harrastuksiin. Puoliso ärsyttää tai tuntuu muuten vain tylsältä. Jokaisella meistä on omat murheensa. Olen huomannut, että monet ystäväni eivät uskalla valittaa minulle arjen haasteistaan peläten, etten ymmärrä. Kyllä minä ymmärrän. Jokainen meistä kokee asiat niinkuin kokee. Tiedän myös itse ärsyttäväni monia ainaisilla puheillani kivuistani. 

Elämä antaa meille eri  asioita ja on ihan normaalia tuntea ärsytystä joistakin asioista.  haluaisin vain tuntea oloni kuuluvaksi jonnekin. Tunnen nykyään ulkopuolisuutta kaikkialla. En kuulu mihinkään  tai ainakin tunnen niin. En kuulu ystävieni ryhmiin, sillä en pysty enää urheilemaan kuten ennen. En porukoihin, jotka nauttivat alkoholia kauniissa kesäillassa. En pariskuntiin enkä perheyksiköihin, joissa jaetaan arjen haasteet ja kommellukset. En työporukkaa, jossa valitetaan typeristä päätöksistä ja ainaisesta kiireestä. En tunne kuuluvani mihinkään ja se tuntuu pahalta. En tunne olevani tärkeä tai rakas. En kuule kauniita sanoja kaipauksesta tai rakkaudesta. En ole osa suunnitelmia ja tulevaisuutta. Minä vain olen.

Fyysinen terveyteni ei ole mennyt pitkään aikaan eteenpäin ja se on vaikuttanut automaattisesti henkiseen puoleen. On vaikea nähdä valoa tunnelin päässä jos ei näe edes tunnelia. Niin kovasti haluaisin olla sama minä, joka olin vuosi sitten. En vain ole ja sitä on vaikea hyväksyä. En tiedä, ovatko muut hyväksyneet muutostani, sillä kukaan ei ole sitä minulle sanonut. Rakas äitini jaksaa puhua minulle kauniisti ja tsempata mutta kaipaisin jotain muutakin. Jotain vieläkin suurempaa. Olen silti kiitollinen elämästä. Minä kuitenkin elän. Niin.

Tänään koin erikoisen tilanteen. Luin uskonnollista tekstiä. Uskoni kaikkeen on ollut koetuksella mutta kuitenkin sosiaalisen median teksti hyppäsi eteeni. Tekstin luettuani tunsin päässäni kovaa painetta, kuin jokin sisälläni olisi halunnut tulla ulos. Lämmin virta liikkui päästäni läpi koko ruumiini. Olo oli lämmin. Silmistäni alkoi valua kyyneliä. En ollut millään tavoin liikuttunut mutta kyyneleet vain valuivat. Olo oli erityisen lämmin, rentoutunut. Hetkellisesti oli hyvä olla. En tiedä, mitä tuo oli. Asian voi selittää verenpaineella tai enkelin kosketuksella. Jokainen voi itse ajatella juuri niin kuin haluaa mutta minulle tilanne oli hämmentävä. 

Elämä siis koskettaa meitä eri tavoin. Toiset saavat osakseen onnenkantamoisia useita ja toiset taasen rämpivät eteenpäin hitaasti mutta varmasti. Joidenkin matka pysähtyy kesken kaiken. Jokaisella meistä on oma polkumme, jota kuljemme. Jokainen meistä kokee asiat omalla tavallaan. Varmaa on se, että oma perhe, rakkaimmat, ovat lähellämme. He kantavat osan taakastamme. He tukevat meitä, kuten rakkaimpiaan kuuluukin tukea. Perheen väliin pääsee harvoin ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunne tulee toisiaan vastaan eri tilanteissa. Toisista tilanteista pääsemme läpi ja kuulumme ryhmään mutta toisissa tilanteissa koemme aina olevamme erilaisia, ulkopuolisia, vähemmän merkityksellisiä. Se, mihin ryhmään kuulumme, vaihtelee, mutta elämä jatkuu kunnes sen on määrä loppua.