Miksi en vieläkään ole terve? Miksi en jaksakaan samoja asioita kuin ennen?Olenko silti hyvä tällaisena kuin nyt olen?

 Halusin niin kovasti palata töihin, kokea olevani jälleen tarpeellinen ja osaava. Halusin niin kovasti kuulua johonkin, olla hyvä jossain. Halusin olla terve, sama vanha itseni, joka olin ennen sairastumista. Halusin niin kovasti...

Työt alkoivat maanantaina. Olin jo parin viikon ajan suunnitellut asioita ja tehnyt tulevan työvuoden eteen suunnitelmia. Olo oli innostunut ja odottava. En kokenut olevani enää yhtä väsynyt kuin aiemmin. Pahimmat hermosäryt olivat poissa ja sain päivisin aikaiseksi muutakin kuin lepäämistä. Työt alkoivat ja imaisivat minut mukaansa saman tien. Olin onnellinen. Sain tehdä töitä ja olla tarpeellinen. 

Ensimmäiset päivät menivät kuin hurmoksessa. Työtunnit paukkuivat kolmen ensimmäisen päivän aikana. Minua varoiteltiin ottamaan rauhallisesti mutta en voinut jättää asioita puolitiehen, sillä työssäni se vain ei kertakaikkiaan ole mahdollista. Tein siis pitkiä päiviä ensin työpaikalla ja sitten illalla kotona. Työkokeiluni veltoitti minua tekemään muutaman tunnin päiviä ja kuulostelemaan tuntemuksia. Kolmantena päivänä tunsin jo väsymystä mutta innostus peitti pahimman väsymyksen alleen. Kroppa oli kovilla ja tunsin sen alkavina hermokipuina silmässäni ja raajoissani. Työni ulkopuolinen elämä vei myös voimia, sillä oli valmistauduttava tulevaan oikeudenkäyntiin. Ahdistus kaikesta pilkisteli taustalla mutta työnsin kaikki tuntemukseni sivuun. Neljä päivää töitä piti jaksaa ja aioin näyttää kaikille, että olen edelleen hyvä siinä mitä teen. Sairaus olisi viimein voitettu. 100% invaliditeeti tulisi pyyhityksi tiedoistani työkokeilun loputtua. Saisin syksyn jälkeen taas normaalia palkkaa ja voisin palata normaaliin elämään. 

Torstai- iltana töiden loputtua väsymyksen aalto huuhtoutui ylitseni. Tuntui kuin se olisi pyyhkinyt kaikki voimavarani yhdellä kertaa ja tuonut ärtymyksen ja kivun tilalle. Olin äärettömän väsynyt mutta päätin silti jaksaa. Viimeinen silaus oli lähes koko yön valvominen ja sen tuoma turta olo. Perjantai meni lähinnä paikallaanollen. En jaksanut tehdä tavallisia arkisia asioita. Aika vain meni eteenpäin. Olin kuin sakeassa pilvessä, ulkopuolella kroppaani. Illalla päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä lenkille. Uskoin sen auttavan olooni. Yli kymmenen kilometrin juoksu toi ihanan adrenaliinin kroppaan mutta tuloksena oli entistä väsyneempi ja itkuisempi minä. Liika on liikaa. Sen sain huomata jälleen. 

Kuluneen viikon aikana olen saanut todeta, että en vieläkään ole terve. En ehkä koskaan ole terve. Mitä on olla terve? Onko se tunne siitä, että pystyy toimimaan kaikessa arjessaan vaiko lääkärin lausunto terveydestä ja työkykyisyydestä? Sen olen saanut todeta, että terveys on kaikki kaikessa. Se on kuulumista ryhmään, osa minuutta, iso osa onnellisuutta ja arkea. Ulospäin emme pysty toisesta ihmisestä näkemään, onko hän terve vai vasta matkalla terveyteeen. Itseäni häiritsee suunnattomasti ihmisten kommentit ulkonäöstä. Jos näytän siistiltä ja pystyn kävelemään paikasta a paikkaan b, minut luokitellaan terveeksi. On kuin ulkonäkö määrittäisi olotilani ja toimintakykyni. Itselle pettymys siitä, että en pystykään toimimaan kuten haluan on merkki siitä, että en ole edelleenkään päässyt eroon sairaudestani vaikka ajatuksissani niin kovasti sitä haluaisin. Se tunne, mitä tunnen tällä hetkellä, kuvaa tilannettani hyvin.

On kuin olisin irtaantunut ruumistani. Kävely tuntuu holitttomalta ja kummalliselta. Kulkiessani kaarrun jatkuvasti oikealle. Minua huimaa ja pyörryttää samanaikaisesti. Olen kuin kuplan sisällä, pääsemättä ulos. Jatkuva väsymys vie pohjan kaikelta. Voisin nukkua kellon ympäri saamatta kuitenkaan unta. Aika kuluu ympärilläni mutta minä en hievahdakaan. En jaksa. Tiedän, että pitäisi tehdä lapsille ruokaa ja leikkiä mutta väsyttää. On pakko nousta sohvalta ja tehdä ruokaa. Teen sen mekaanisesti kuin unessa. Hengittäminen on haastavaa. On kuin päälläni olisi painopeitto puristamassa minua. Kaikki ärsyttää. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu suurelta. On silti jaksettava. Arki pyörii. Hermosärky valtaa raajani ja kasvoni. En voi asialle mitään. On vain siedettävä jatkuvaa kipua ja epämukavuuksia. Pitää olla kiitollinen että on elossa. Pitää olla armollinen itselle. Pitää olla sitä ja tätä ja samalla kuitenkin pitää levätä. Kaikki tuntuu oudolta. Voi, kunpa arjessani olisi aikuinen jakamassa päivittäisiä haasteita.

On äärettömän vaikeaa kuvata läheisille omaa olotilaa. Uskon, että sitä on vielä vaikeampi toisten ymmärtää. Jokainen päivä on erilainen ja tunnetilat ja kivut erilaiset. En haluaisi valittaa olostani tai tuntemuksistani mutta välillä haluaisin vain itkeä tätä paskaa oloa. Kyyneleet ovat kuitenkin lakanneet tulemasta ja olen kehittänyt ympärilleni muurin, jonka sisään päästän vain muutaman ihmisen. Olen myös välillä suunnattoman vihainen. Tästä vihasta suurimman ryöpyn saa läheisin ihmiseni eli äitini, jonka kuuluisi viimeisenä kokea tätä tuskaa. Hän on kuitenkin ainoa, johon luotan ettei hän katoa vaikka olisin kuinka sairas ja vaikea. Hän on se, joka pysyy. Muille näytän parhaimmat puoleni. On myös äärettömän vaikeaa nähdä, miten muiden elämä jatkaa matkaansa ja oma pyörii paikallaan. Samat haasteet ja vaikeudet päivästä toiseen. En haluaisi laittaa toisia tähän samaan ja kuitenkin toivon, että läheiseni jaksaisivat uskoa minuun ja antaa minulle voimia tähänkin taistoon yhä uudelleen ja uudelleen. Toivon, että läheiseni jaksavat minua vaikka välillä olenkin täysin uupunut kaiken tämän elämän taakan alle.

Elämä jatkuu vaikka ei vieläkään olisi terve. Asiat rullaavat eteenpäin. On uskottava siihen, mitä kroppa sanoo. On annettava periksi omille haluille. On myönnettävä, että tavallinen työ vie edelleen liikaa voimia arjesta. On jaksettava uskoa siihen, että jotenkin selviää vaikka oma maailma on kääntynyt päälaelleen. Tämäkin on hyvä. Tämäkin on elämää. Yksinäistä puurtamista omissa ajatuksissa. Yksinäisiä päiviä ja iltoja. Yksinäisiä hetkiä arjessa. Tämä on minun elämääni. Elämää on niin kauan kuin hengitän.